Sivuvaunumoottoripyörällä Mansaarelle ja takaisin, osa 2: Manx, Erno ja Spa Franco Champs

Mitä tekee sivuvaunumotoristi, kun huomaa, että Mansaarella on ajettu kilpaa sivareilla jo 99 vuoden ajan? Se, ja paljon muuta selviää tästä kaksiosaisesta jutusta, jossa reissataan Manxille ja takaisin, seurataan kisaa, moikataan Ernoa, ja kerrotaan kaikenlaista mielenkiintoista olosuhteista siellä ja prätkällä reissaamisesta ylipäätään. Tässä jutun toinen osa.

Jutun ensimmäisen osan voit lukea tästä: Sivuvaunumoottoripyörällä Mansaarelle ja takaisin, osa 1: Miksi – ja miten – mennä Manxille?

Päätimme lähteä Glenloughin leirintäalueelle Crosbyn suuntaan. Tämä oli minulle kymmenes Manxin (Mansaaren) retki, joten en hirveästi karttaa enää tarvitse suunnistukseen.

Kämppärillä oli täysi tohina vaikka kello oli jotain aamukuuden maissa. Ilmoittauduimme vanhemmalle rouvalle, joka totesi, että pojat on päivää ennakossa. Niinkuin oltiinkin, saatiin extra päivä samaan hintaan. Se oli 240 puntaa 8 yötä.

Seuraavaksi ajoimme kerran paikan ympäri ja etsimme teltalle laskutilaa silleen toiminnallisesti järkevään paikkaan. Aluetta on ehkä kuusi-seitsemän hehtaaria, mutta on siellä porukkaakin pirusti.

Mototkin suojassa.

Teltta pystyyn ja suihkun kautta siviilit päälle ja murua rintaan. Sitten olikin helppo vetää läskinpalat silmille eli unta palloon. Kun heräsimme, niin harjoitukset olivat alkaneet. Siitä oli vain 50 metrin tallustelu aidan viereen katsomaan, kun kuskit veti apaut 220-250 kellossa ohi paikan.

Kisojen seuraamisen lyhyt tietomäärä

Varsinaisest eka kilpailu oli vasta seuraavana päivänä eli lauantaina.

Kisojen seuraamista kannattaa miettiä ennakkoon, koska hyvät katsomispaikat miehitetään hyvissä ajoin. Ratahan on 63 kilometriä pitkä ja kulkee pitkin saaren yleistä tietä. Hyviä paikkoja on paljon, osa maksullisia palvelujen kera, ja osa ilmaisia. Mansaaren kisoistahan on kirjoitettu kirjojakin, niistä löytyy osviittaa mihin mennä jos alkaa enemmän kiinnostaa.

Huomaa pojat taustalla.

Me seurasimme kisaa Glenlough-kämppärin lisäksi Grandstandilla, eli lähtö- ja maalialueella. Bungalow on hyvä paikka vuoristossa, siellä näkee noin kahden mailin matkan samasta paikasta ja kuulee. Ehdoton paikka on Bray Hill mailin verran lähdöstä, mäen pohja jossa pyörän jouset pohjaavat kun vauhtia on 220-250.

Union Millssissä on hyviä mutkayhdistelmiä. Kannattaa muistaa, että kisan aikana radan ylitys on ankarasti kielletty joka paikassa. Sakko lienee 2000 puntaa nykyisin. Lisäksi voi sattua, että tulee viivytys, joka kestää useamman tunninkin. Tämän kaltaisiin asioihin kannattaa varautua. Esimerkiksi Railway Innin terassilla sai juomaa ja ruokaa kaiken aikaa, joten ei ollut kiire pois.

Yleisesti ottaen ajaminen Manxin liikenteessä on paljon ripeämpää kuin mihin me olemme tottuneet, suomalainen on ekat päivät aina jonon vetäjänä. Suomeen tultua pitää tietoisesti hidastaa rytmiä, ettei saa sakkoja. Manxin tiet ovat kapeita ja liikennettä on paljon kisojen aikana, varsinkin motskarilla liikkuvat turistit ajavat kovaa. Väärällä puolella olevan sivuvaunun kanssa piti olla tosi tarkkana (Brittein saarilla sivuvaunut ovat vasemmanpuoleisen liikenteen vuoksi pyörän vasemmalla puolella, Suomessa yleensä oikealla puolella. Toim. huom).

Erno Union Millsissä.

Tulihan Mountain Course tietysti kierrettyä sivareillakin, kun sinne asti oli lähdetty. Vuoriston vapaan nopeuden yksisuuntaisella osuudella Ramseyn Hairpinnistä Greg Ny Baahan noin 10 mailia annettin Jammuille happea koko kädellä, mutta oltiin ihan pujottelukeppejä, kun gyntterit ja muut kyykkypyöräkuskit tykitti ohi. Joskus soolollakin on tullut tuolla käytyä ja 200 on ihan paperia vuoriston suorilla. Toki tuo pätkä oli nytkin usein suljettu, kun viranomaiset keräsivät pyörien ja kuskien jäännöksiä tien varrelta.

Kisareitin varrelle pääsee myös bussilla ja kisan jälkeen myös takaisin ns TT-bussien kyydissä. Se maksaa kaksi puntaa suuntaansa. Voi olla, että joutuu odottamaan parikin bussia, kun ovat varsin täynnä. Taksi on edullinen liikkumisväline, maksaa ehkä kolmanneksen meidän hinnoista.

Vielä samana päivänä kävimme kaupassa täydentämässä eväitä ja juomia.

Paikalle saapui ja vastaavasti lähti jatkuvasti porukkaa. Väellä tuntui olevan aikaa olla paikalla kolme-neljä päivää ja sitten pois.

Kostamoa moikkaamassa

Erno Crosby'ssä.

Kisoja oli luvassa kymmenen lähtöä viitenä päivänä, ja välipäivinä harkkoja.

Kaikki lähdöt ajettiin ja vain paria lähtöä oli venytetty muutamalla tunnilla kun sää oli hiukan sateinen.

Monesti kisa joudutaan siirtämään seuraavalle päivälle sään takia. Nythän oli sellanen 25-30 astetta lämmintä päivällä ja yöllä vain 5-6 astetta. Pienenä bonuksena oli varikkokäynti Erno Kostamon luona.

Olin jo prätkänäyttelyssä support-paitoja ostaessani kertonut, että tulemme seuraamaan kisoja, ja Erno toivotti tulemaan varikolle moikkaamaan. Todella sympaattinen tyyppi, ja oli paras tulokaskuski.

Erno Kostamo Mansaaren varikolla.

Peter Hinckman korjasi neljä voittoa ja Michael Dunlop kolme voittoa, eli ohitti John McGuinnesin 23 voiton määrän. Michaelilla on nyt 25 voittoa, yhtä vähemmän kuin legendaarisella sedällään Joey Dunlopilla. Mainittakoon, että Joey kuoli vuonna 2000 Tallinnan Piritan kisoissa. Michaelin isä Robert Dunlop puolestaan menehtyi muutama vuosi sitten motskarikisassa, kuten Michaelin veli William Dunlop´kin, joka poistui tuonpuoleisiin pari vuotta sitten prätkäkisassa.

Eli kovan hinnan Dunlopit ovat maksaneet. Michael on todella kova kuski, ja nytkin olisi neljäs voitto tullut, mutta Kawasakin kone poiki johtopaikalta.

Manxilla on tullut käytyä sen verran monesti, että hyvät ruokapaikat ovat jo tiedossa, ja niin nytkin poikkesimme Douglasin Italialaisessa ravintolassa tankkaamassa pari kertaa.

Pidennetyssä kokoontumisajossa

Erikoinen rakennelma.

Morrison totesi jossain vaiheessa, että olemme pidennetyssä kokoontumisajossa. Kieltämättä meno muistutti hyvin paljon venytettyä rallimeininkiä. Pyöriä tuli ja meni, ja uusia tuttavuuksia solmittiin päivittäin.

Tuollaisen tapahtuman katsojajoukko edustaa monenmoisia ihmisryhmiä, mutta kaikkia sitoo myös kiinnostus tähän tapahtumaan. Ja tämä joukko on nähnyt paljon vaivaa saapuessaan paikalle – yhteinen asia sitoo porukan yhteen. Tästä seuraa ainutlaatuinen tunnelma koko tapahtumaan. Ja tätä tunnelmaa ei edelleenkään pysty aistimaan kunnolla kuin tulemalla paikalle.

Erilaisia motukoita näkee tuhansittain, ja myös erikoiset ja harvinaiset motot, ja niiden erikoiset kuskit ovat kiinnostavia tapauksia. Erikoista on myös järjestyksen säilyminen erinomaisena, porukka kontrolloi itse omia jäseniään. Esimerkiksi koko kämppärillä ei näkynyt koko reilun viikon aikana ainuttakaan järjestyshäiriötä.

Kuitenkin hapantakin käytettiin ihan selkeästi tunnelman kohottamiseen.

Tyypillinen vierailija on noin 25-40 vuotias mies, sitten on paljon 60-80 vuotiaita. Lapsiperheitä on vähemmän mutta niitäkin oli. Jos vertaa Manxin leiriytyjiä paluumatkan Span Franco Champsin motokämppäriin niin Manx oli paljon rauhallisempi.

Mizilläkin ehtii.

Elämää ja reissaamista Manxin jälkeen(kin)

Tarkoituksemme oli alun pitäen jatkaa Manxilta Irlantiin, mutta lippujen saanti osoittautui mahdottomaksi.

Palasimme Englantiin eri lautoilla kun samaan ei saatu lippuja. Morrison lähti lauantaina ja minä sunnuntaina.

Morrison majoittui Liverpoolin liepeille vanhalla kanava-alueella olevaan hotelliin. Hotellin keittiö erosi tyypillisestä brttiläisestä edukseen ja söimme maukkaat pihvit pitkästä aikaa. Seuraava suunnitelma oli ajella Walesin kautta kanaalin suuntaan. Devils Bridge -niminen paikka sattui kartasta silmiin ja eikun sinne.

Walesilaiset ovat ihan oma porukkansa brittien joukossa, ja hyvässä mielessä. Puhuvat omalla murteellaan ja paikkojen nimet ovat aivan käsittämättömiä. Ihmiset ovat ystävällisiä ja maisema kaunista ja paikoin todella harvaan asuttua. Välillä tuntui kuin olisi jossain Lapin perukoilla, kartasta katsoenkin keskeltä Walesia on melko harvassa teitä, asutuksista puhumattakaan.

Olimme Devil Bridgen kämppärillä pari yötä, ja menemme vielä uudestaankin tulevaisuudessa. Walesista jäi hyvä maku.

Hotelli Mauriz..

Hotelli Mauriz.

Matka jatkui Etelä-Englantiin Bath-nimiseen pikkukaupunkiin, siellä oli jo Rooman vallan aikana aloitettua kylpylätoimintaa. Vanhan edelleen käytössä olevan tullisillan vieressä oli myllyhotelli jonne majoituimme.

Varsin kiva paikka, paitsi että lähtöhetkellä portsari veloitti 20 puntaa parkkimaksua paikoista, jotka oli luvattu ilmaiseksi. Herrasmiehinä emme työntäneet kaveria myllykoskeen, vaan maksoimme homman pois.

Sitten kohti Doveria. P&O-linjan paatilla yli ilman ongelmia, paitsi satamassa ylempi lastauslaituri oli juuttunut ja jouduimme odottelemaan pari tuntia, että päästiin viereiseen laituriin.

Kello oli jo taas paljon ja navien näyttämät hotellit olivat sulkeneet ovensa pysyvästi. Google Mapsilla löytyi hotelli Mauriz ihan keskeltä Calaisia. Päällepäin luulin, että nyt maksaa huone vähintään 2-300 euroa. Mutta ei, 145 euroa, ja pyörät sai vielä talliin. Hotelli oli pramea kun mikä, ja aamiaisella muut asiakkaat katselivat vähän pitkään nukkavieruja motoristeja. Aamiainen oli todella loistava, makuhermot hyrräsivät. Se on kumma, että briteissä toi keittiöpuoli on ihan olematonta.

Seuraava tavoite oli Spa Franco Champs. Siellä oli sivuvaunujen osakilpailu ja 24 tunnin endurance-kisat. Meinasi olla hankalaa löytää perille kun oli tie poikki parista kohdasta, mutta perille päästiin.

Ellis ja Clement vauhdissa.

Pekka Päivärinta ja Ilse DeHaas joutuivat keskeyttämään toisessa lähdössä, mutta itse kisa on jännittävää seurattavaa, koska koko ajan tapahtuu paljon. Toisin taas endurance-kisassa. Lähtö on näyttävä, mutta itse kisa aika pitkästyttävää seurattavaa.

Keskusravintolassa oli hyvät eväät ja moottorien laulu jatkui yli yön. Kisa järjestelyt olivat aika olemattomat noin katsojan kantilta. Liekö koronan peruja.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, suuntana Trave. Jussin aluslippu: mies ja sivari 560 egee, suuntana Helsinki. Halpaa kuin saippua, toisaalta Ruotsin kautta se olis ollu vielä kalliimpaa.

Vettä ei saatu koko reissulla ajon aikana kertaakaan, kuitenkin oltiin melkein neljä viikkoa matkassa. Kilsoja tuli 4100. Jammut olivat kuulleet rukouksen ”elä laakia naatitaan”, kuskit pysy terveenä ja sillai.

Hyvä retki!

Minä ja Morrison