Tarakkaharakasta motoristiksi osa 4: Oman pyörän selkään

Ensimmäiset haparoivat askeleet motoristiksi oli otettu. Ajo-opetus Riihimäellä MotoJyskyn Joona Tengmanin opastuksella oli antoisa, mutta samalla hyvä muistutus siitä, että nöyryys ja rauhallisuus ovat valttia tässä ajamaanopettelussakin. Edessä siinsi ajatus kilometrien täyteisestä mp-ajokaudesta omalla moottoripyörällä.

Aina kaikki ei mene ihan niin, kuten on ennakkoon ajatellut. Lahjaksi saamani pyörä käväisi kotona, palatakseen liikkeeseen vuotavien etuteleskooppistefojen takia. Siinä hurahti toista viikkoa, ennenkuin pyörä saatiin takaisin. Kärsivällisyys ei ole parhaita hyveitäni, mutta minkäs teet.

Lopulta pyörä oli kotona ja pääsin vihdoin kokeilemaan, kuinka meidän yhteiselomme lähtee sujumaan. Joona Tengman oli jo varoitellut, että pyöräni Yamahan Virago 535, on aivan toisenlainen ajettava, kuin millä olin alkuoppini saanut, ja kun lisäksi edellisestä "ajokerrastani" oli kulunut jo pari viikkoa, menimme opettelemaan orastavia ajotaitoja rauhalliselle takapihalle.

Kotoista ajoharjottelua

Istuin kyydissä, kun mieheni ajoi pyörän sovittuun harjottelupaikkaan. Vihdoin ja viimein pääsisin itse oman pyöräni selkään. Lähes tärisin innosta. En osaa sanoin selittää sitä ensitunnelmaa, kun istuin satulaan. Aivan mahtava. Pyörä tuntui raskaalta, mutta onneksi jalat yltivät reilusti maahan. Ja sitten liikkeelle... tai ainakin melkein... hitto se sammui. Tässä ei pelkkä tasainen kytkinkahvan löysääminen riitäkään liikkeelle pääsemiseksi, kuten Joona oli minua jo valistanut. Uusi yritys, vähän kaasua matkaan. Wohoo tämähän liikkuu!

'Missä on vapaa?'

Tässä kohden tekisi mieleni kertoa sankaritarina, kuinka nainen ja moottoripyörä löysivät saman tien toisensa, sulautuivat yhdeksi ja elivät vauhdikasta motoristielämää onnellisina koko kesän. Ei se kuitenkaan mennyt ihan niin.

Sanovat, että Virago 535 on helppo ajaa ja hallita. Painopiste on alhaalla ja pyörä on kevyt. Tässä kohden olin jyrkästi eri mieltä. Pyörä painaa reilusti alle 200 kiloa, no kai se moottoripyöräksi on kevyt, mutta yritäpä pidätellä sitä, kun se on kellahtamaisillaan kumoon, niin huomaat, että muutaman kerran enemmän olisi pitänyt käydä puntilla. Eli saatuani pyörän liikkeelle ja kun tulin suoran päähän, jossa oli kääntöpaikka, niin sen sijaan, että sulavasti olisin vain kiepannut pyörän ympäri ja ajanut takaisin suoran toiseen päähän, onnistuin kellauttamaan pyörän nätisti kyljelleen.

Ikuinen tarakkaharakka?

Olo oli epätoivoinen. Siinä paikassa teki mieli heittää ajohanskat ojaan ja tatuoida otsaan: "Ikuinen tarakkaharakka ja ylpeä siitä". Sisäinen lapsi minussa heittäytyi asfaltille potkimaan ja parkumaan, mutta jätin tällä kertaa tuon kohtauksen järjestämättä. Nöyrästi nostin pyörän mieheni avustamana pystyyn ja kapusin Viragoni selkään. Seuraava kierros onnistui jo paremmin, ilman pyörän kaatamisia. Mieheni muistutti pään kääntämisestä ja kehotti laskemaan olkapäät kypärän sivuilta rennoksi alas. Pikkuhiljaa aloin saada jonkunlaista tuntumaa tähän menopeliin. Puuh. Muutama tunti taas vierähti. Kai tämä tästä lähtee. Mieheni kyyditsemänä pääsin kotiin.

Seuraavana iltana lähdimme molemmat omilla pyörillämme liikkeelle. Tähtäimenä tällä kertaa naapurikaupungin katsastuskonttorin vierellä sijaitseva pieni ajoharjottelualue. Samalla pääsin ensimmäistä kertaa itse maantielle ajamaan. Keskustan kiertäen pääsimme matkaan. Määränpäähän oli noin 40 kilometriä, eli mukava ajolenkki ensikertalaiselle. Ajoin edellä mieheni seuratessa perässä ajon sujumista. Meillä on kypäräpuhelimet, mutta tällä reissulla hän oli hiljaa, sain keskittyä rauhassa ajamiseen.

Jännitti, pakko myöntää. Samalla oli hyvä olo siitä, että en (ainakaan vielä) ollut antanut periksi, vaikka välillä olisin halunnutkin. Kuinka erilaiselta vauhti tuntuukaan tästä perspektiivistä! Ajaessani taajama-alueella 40 km/h kuvittelin kaahaavani, kunnes vilkaisu nopeusmittariin kertoi ihan toista. Saati sitten kun päästiin ihan oikeasti isommalle tielle.

Pujottelun harjoittelua ajoradalla Viragolla.

Ykkönen, vapaa, kakkonen, kolmonen, nelonen, vitonen ja sama alaspäin

Koska tähän mennessä olin ajanut vain suhteellisen alhaisilla nopeuksilla, niin ei vaihteitakaan ollut tarvinnut loputtomasti vaihtaa. Alkuun koko vaihteiston logiikka oli hukassa. Sinällään ihan selkeä: isompaan vaihdettaessa jalkasysteemiä ylöspäin ja vastaavasti potkitaan alaspäin, kun halutaan vaihdetta pienemmälle. Jep jep.

Uusimmissa pyörissä (olen nähnyt) mittaristosta näkee mikä vaihde on kulloinkin päällä. Viragoni täyttää kohta 30 vuotta, joten tämmöistä informaatiota sieltä on turha etsiskellä. Eli mistä hitosta tietää, mikä vaihde on kulloinkin päällä ja entä se vapaa, joka piileksii jossakin ykkösen ja kakkosen välissä, miten sen sitten löytää?

Lisäksi stonga ja kytkinkahva ovat jotenkin minulle epäsopivia. Pyöräni edellinen omistaja on varmaan ollut kaapin kokoinen ainakin hartioiden seudulta. Suora, mielestäni suhteellisen leveä stonga ja vielä pitäisi yltää sinne kahvaan saakka.

Punttisaleja ja näkymiä

Ajatus punttisalista vilahti jälleen muutenkin mielessä. Tarakkaharakkana olen aina ollut ajoviimalta suojassa. Viragossani ei ollut pienintäkään pleksiä, tuulisuojaa saati raavasta miestä halkomassa ajoviimaa sivuille, joten tuuli painoi suoraan syliini. Vastaantulevat rekat lisäsivät epävakaata oloa. Mutta minä ajoin, ja ihan itse. Mahtavaa!

Toinen huomattavan iso ero on näkymässä. Takana istuen näkee kunnolla vain sivuilleen. Nyt maisemat aukenivat kokonaisina eteeni. Kaiken kruunasi se, kun vastaamme ajoi toinen motoristi. Kyydissä istuenkin olen aina morjestanut, mutta nyt ensimmäisen kerran sain nostaa hanskani oman pyörän selästä. Voi sitäkin riemun tunnetta. Ihminen osaa välillä olla iloinen hassun pienistä asioista.

Edessä lupaava ajokausi.

Pääsimme ajoharjoittelualueelle ja treenasimme molemmat. Se oli antoisaa ja kiitollista toimintaa, koska siinä huomaa, miten pikku hiljaa, vähä kerrassaan asiat sujuvat helpommin, kun vain jaksaa sitkeästi yrittää. Samalla varmuus pyörän hallintaan kasvaa. Rauhassa voi kerrata ja palautella muistiin annettuja oppeja. Tarvitaan tolkuton määrä toistoja, että asioista tulisi rutiininomaisia. Kapusin sieltä epätoivon suosta ojan reunalle ihmettelemään, mitä kaikkea hauskaa vielä onkaan edessä.

Seuraavana päivänä, mieheni "saattelemana" ajoin 40 kilometrin työmatkan ja sieltä ihan itsenäisesti takaisin. Viikonloppuna oli tiedossa ensimmäinen pidempi reissu Leppävirralle.

Ajamaan oppii vain ajamalla, sanotaan. Janosin lisää oppia, toisin sanoen ajokilometrejä. En otakaan otsaani uutta tatuointia, vaan vedän mahdollisimman usein ajokamppeet niskaan opiskellen ja nauttien elämästä uudesta näkövinkkelistä aloittelevan motoristin silmin.