Tarakkaharakasta motoristiksi, osa 3: ajo-opiskelun ilot ja surut

Juhlavuosi: kymmenen vuotta tarakkaharakkana. Kymmenen vuoden aikana Suomi on ehtinyt tulla tutuksi myös moottoripyörän selästä käsin. Puolitoista vuotta sitten pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni itse kokeilemaan moottoripyörällä ajoa. Silloin karisivat viimeisetkin kuvitelmat siitä, että jo olemassa olevasta AB-kortista huolimatta tuosta vain hyppäisin pyörän selkään nauttimaan ajon tuomasta hurmiosta. Ajointoa hillitsi myös tosiasia: meillä ei ollut aloittelijalle soveltuvaa pyörää.

Aika ajoin minulta on kysytty minkälaisen pyörän mahdollisesti haluaisin? Jaa-a. En tiedä kun en ole kunnolla ikinä minkäänlaisella moottoripyörällä ajanut. Merkkejä ja malleja kun löytyy joka lähtöön. MP16-messuilla katseli esillä olevia pyöriä ihan uudesta näkökulmasta ja kun tuohon ajatusleikkiin ryhdyin, niin hiljalleen alkoi mielipiteitäkin muodostua poissulkemisen kautta. Isot ja tehokkaat pyörät luonnollisesti putosivat ihan ensi alkuun. Kyykkypyörä? En näe itseäni kallistelemassa tuhatta ja sataa mutkiin polvet koukussa. Kävin jopa "koeistumassa" useamman pyörän, todetakseni olevani suht lyhytjalkainen useimpiin malleihin.

Joona ja Jyri Tengman.

Kevään aikana kävimme muutamassa muussakin mp-näyttelyssä, kunnes näin mieleiseni. Se oli esillä käytettyjen pyörien myyntipuolella. (Tässä vaiheessa kaikki tekniikasta enemmän perillä olevat alkavat repiä tupeitaan. Anteeksi jo etukäteen!). Kyseinen yksilö oli väriltään vihreä ja tarpeeksi matala, joten näilläkin pätkillä jalat yltäisivät reilusti maahan. Ajoasento näytti leppoisalta ja komistuksessa oli valmiina nahkaiset sivulaukut ja pleksi tai tuulisuoja kai se viralliselta nimeltään on. Jollakin selittämättömällä tavalla, se vain puhutteli ja tuntui sopivalta.

Facebook paljastaa

Kehotuksesta istuin pyörän selkään ja muuten kaikki tuntui juuri siltä, mitä olin ajatellutkin, mutta myös tavattoman isolta. Kyseinen pyörä oli Honda Shadow 750. Löysin siis vastauksen mieleiseeni pyörään: Joku custom-mallinen. Tosin 750-kuutioinen tuntui pelottavan isolta ja painavalta. Eli tarkennukseksi: pienempi custom-mallinen moottoripyörä.

Huhtikuun lopulla, ollessani töissä toisella paikkakunnalla, sain tekstiviestin: Oletko käynyt katsomassa Facebookia? Nopea kurkkaus tuotti selityksen. "Joku sai lahjaksi moottoripyörän".

Oho. Kuvassa näkyi moottoripyörä. Vähän saman tyyppinen, mitä itse olin katsellut, mutta pienempi. Äitienpäivä tuli meille hieman ennakkoon. Nyt eivät enää selittelyt tai mitkään kiemurtelut auttaneet. Täytyy, saa, voi, pitää, ennenkaikkea on perusteltu syy opetella vihdoin ja viimein ajamaan. Kevään ja alkukesän kalenteri oli jo armottoman täynnä. Kuten aina, kun on halu ja tarve, jostakin sen tarvittavan ajan löytää, niin tälläkin kertaa.

Alkumetrejä.

Soitin MotoJyskyyn Riihimäelle. Jyri Tengman kertoi, että mahdollisia ajokoulutuspäiviä löytyy useampiakin, mistä valita, ja jos en halua olla miesten kanssa samaan aikaan oppia hakemassa, niin äitienpäivänä he järjestävät vuotuisen vain naisille tarkoitetun ajokoulutuspäivän kaiken tasoisille naismotoristeille, aloittelijoista lähtien. Minulle oli aivan sama, oliko joukossa mukana miehiä vai ei. Perinteisen asfalttikoulutuksen lisäksi MotoJysky järjestää myös endurokoulutusta, jota puolestaan mieheni halusi opetella, joten sovimme päiväksi helatorstain.

Sovittu päivä oli poikkeuksellisen lämmin ajankohtaan nähden. Asfalttipuolen ajokoulutuksessa Riihimäen ajoharjottelukeskuksen mp-radalla oli neljä hyvin eritasoista motoristia ja minä ainoana aloittelijana. Sain opettajakseni Joonas Tengmanin. Olin siis tutuissa ja turvallisissa käsissä. Olihan hän jo aikaisemmin opastanut minua moottoripyöräilyn alkeisiin MP15-messuilla.

Tuosta sessiosta oli mielessä, että katse tulee pitää horisontissa ja käännyttäessä katse sinne minne halutaan mennä. Aikaa oli nyt enemmän kuin viisi minuuttia. Jännitti, mutta samalla olo oli ristiriitaisen rauhallinen, kiitos Joonaksen tyynen olemuksen. Jälleen lähdettiin ottamaan tuntumaa. Pyörä oli tällä kertaa pykälän isompi, eli Hondan CBR250R.

Tarkkana radalla.

Oppimisen riemua

Hitaasti hyvä tulee. Rajattua aluetta mentiin edes takaisin, ensin vain kytkimen säädön varassa ja hiljalleen lisättiin vauhtia. Tuntui hyvältä. Joonas juoksi aluksi vieressäni, mutta hetken päästä menin alueen päästä päähän itsekseni ja lisäohjeet tulivat siinä välissä. Oppimisen ja ymmärtämisen riemu sai suunpielet ylöspäin. Harjottelun myötä sain käännettyä pyörän pienemmässä tilassa ja sitä riemun määrää, kun pujottelurata meni ensimmäistä kertaa virheettömästi läpi. Saati kun vaihdoin isommalle vaihteelle. Pieniä arkisia asioita kokeneelle motoristille, mutta huikeita merkkejä edistysaskeleista aloittelijalle. Tästähän voi tulla vielä jotain.

Päivä oli lämmin, mittarissa oli varmaan 20 astetta. Asfaltti lisäsi lämpötilaa ja ajovarusteet takasivat, että hiki virtasi, mutta se ei haitannut. Janosin oppia ja tässä olin hyvissä käsissä. Riihimäen Ajoharjottelukeskuksen mp-rata on loistava paikka. Sieltä löytyy erilliset alueet monenmoiseen harjotteluun. Kun olin hyvän aikaa harjotellut liikkeellelähtöä, pysähdystä, pujottelua ja ajolinjan vaihtoa, niin oli aika lähteä kiertämään lenkki tien kaltaiselle rataosuudelle. Enää ei ollutkaan tilaa käänteissä kaarrella kuinka leveästi tahansa. Muutama kierros meni hienosti, pääsin vaihtamaan vaihteita.

Voittajafiilis.

Se pakollinen paniikki

Olin jälleen kaartamassa, kun yhtäkkiä tuli tunne, etten saakkaan pyörää kääntymään tarpeeksi! Sen sijaan, että olisin säätänyt vauhtia käyttäen kytkintä ja kääntänyt päätäni reilusti sinne, minne halusin mennä, kuten oli neuvottu jo moneen kertaan, niin hartiat jäykkänä ja katse ties missä, puristin jarrua ja samalla huomaamattani kaasukahvaa, joten äkkiä olin radan ulkopuolella kivikossa pyörä nutullaan.

Joonas juoksi paikalle ja tiedusteli kuinka minulle kävi. Ei onneksi kuinkaan. Vauhtia oli vain vähän ja ehdin hypätä pyörän alta pois. Kovimman kolauksen sai itsetunto. Harmitti tolkuttomasti. Nyt ymmärsin miksi olin alkujaan kymmeniä vuosia aiemmin päätynyt Mankilla pusikkoon ja lisäksi, kuinka nopeasti kaikki käy, sitten kun on käydäkseen. En ehtinyt edes säikähtää. Arvokasta oppia tuokin.

Pyörä saatiin helposti takaisin radalle ja ajoharjottelu jatkui. Pyörähtäminen ajoreitin ulkopuolelle oli hyvä palautus maan pinnalle, eli rauhallisesti ja hiljalleen eteenpäin. Jälleen karisi turhia luuloja pois. Nöyryys tekee hyvää, se pitää aloittelevan kuskin valppaana ja kiinnittä terävämmin huomion annettuihin ohjeisiin.

Päivä oli todella antoisa ja monia riemukkaita oivaltamisen hetkiä täynnä. Keskustelimme myös kotona odottavasta pyörästä, josta Joonas totesi, että se on sitten hieman erilainen, kuin se millä olin päivän saanut opetella. Paljon jää vielä opeteltavaa, mutta tästä oli hyvä jatkaa. Ennenkaikkea sain alkutuntumaa. Nyt tiesin, että uskallan hypätä oman pyöräni selkään ja opetella ajamaan sillä. Ajatuksenani oli, että auto jää enää talvikauden ajoneuvoksi. Innolla odotin alkanutta ajokautta. Tämä olisi ensimmäinen kesäni motoristina?