Enduroa treenaamassa Riihimäellä MotoJyskyn opeissa

Opetteleminen, erityisesti ajamaan opetteleminen on käytännössä tiukalle ottavaa nöyrtymistä siihen tosiasiaan, ettei osaa ajaa. Ja vaikka vähän osaisikin, niin oikea ammattilainen näkee heti kaikki tekemäsi virheet. Niitä ehtii vuosien myötä muodostua kaikkien ajamiseen, mikäli niitä ei kukaan karsi pois. Ja sivullinen näkee kaiken sen, mitä itse ei huomaa.

MotoJysky opettaa ajamista sekä katu- että offroadpyörillä, ja heidän henkilökuntansa tietää kyllä, mitä tekee. Niinpä sovimme, että ilmestyn ajokoulutukseen helatorstaina, joten otin silloin suunnan kohti Riihimäkeä.

Operaatio alkoi heidän toimitiloissaan Riihimäen keskustassa sopivan kokoisten ajovarusteiden valinnalla. Sieltä siirryimme autolla kohti heidän varastoaan, joka puolestaan on aivan ajoradan tuntumassa. Seuraavana vuorossa olikin pyörään tutustuminen.

Opetuspyöränä oli KTM:n 250-kuutioinen nelitahtienduro, jossa riitti tehoa hulppeasti meikäläisen liikuttamiseen. Pyörässä oli myös kunnolliset maastorenkaat.

Peruopettelua

Siirryimme ensin radan tuntumaan, jossa harjoittelin kahdeksikkojen tekoa ja jarrutusta hiekalla ensin takajarrulla ja sitten sekä etu- että takajarruilla yhdessä istualtaan. Sen jälkeen opettelin saman seisaaltaan, mikä kuulemma on melkein endurolla-ajon perusasento.

Seisaallaan ajaen ilmeisesti tehdään melkein kaikki se ajamiseen liittyvä, mikä tehdään housut jalassa, mikä merkitsi sitä, että jarruttamisen lisäksi piti opetella myös vaihtamaan ja kääntämään pyörää seisaallaan.

Kouluttajan valvovan ja tarkan silmän alla ei ollut varaa virheisiin, vaan palautetta tuli välittömästi, kuten tietysti pitääkin. Kouluttajana toimi viisivuotiaasta asti enduropyörällä pöpeliköissä ja radalla viihtynyt Aleksi "Allu" Immonen. Hänelle oli siis kertynyt offroad-kokemusta nuoresta iästä huolimatta jo 19 vuoden ajalta, ja sehän tietysti näkyy.

Mies ajaa myös SM-sarjaa, joten kiinnostus aiheeseen on keskivertoa syvempää.

Käsittelyharjoittelun jälkeen oli vuorossa ajoharjoittelu MotoJyskyn enduroradalla. Rata oli vielä huonossa kunnossa vetisen kevään jäljiltä, mikä tarkoitti spooria ja kuoppia sekä vettä niissä ja vähän upottavia oloja.

Rata itsessään oli tietysti hyvä ja turvallinen ympäristö opetella ajamista. 

Aiheellista palautetta

– Enduroa ohjataan katseella aivan kuten normaalisti moottoripyörää ohjataan maantiellä. Ja katse pidetään vaakatasossa, Aleksi totesi. – Annetaan katseen mennä jo seuraavaan mutkaan, ja keho hoitaa homman taustalla itsekseen. Ajaminen on sillä tavalla erilaista, että pyörän joustovarat ovat paljon isommat, ja kytkintä luistatetaan paljon. Kaarteessa kaasu pidetään samana ja annetaan tehoa kytkimellä. Myös liikkuminen pyörän päällä on paljon isompaa kuin katupyörällä.

Käsittelyharjoittelussa minulla oli ollut ongelmana katseen laskeminen alas jarrutuksen yhteydessä, mistä olin saanut palautetta. Pidin myös painoa turhan takana. Samat ongelma jatkuivat radallakin, sillä maallikolla ei automaattisesti ole sitä luottamusta maastomoottoripyörän renkaiden pitoon kuin sellaisilla, jotka ovat ajaneet enemmän pehmeälle alustalle tarkoitetulla kalustolla.

Ajoin muutaman kierroksen radalla todetakseni, että olen aivan puhki. Jännittäminen ja seisaalta-ajo sekä kuuma keli vaativat veronsa. Pidimme vähän taukoa harjoittelusta, ja tankkasimme runsain mitoin vettä, jotta saisimme uutta puhtia ajamiseen.

Mikä pöpelikköajossa viehättää?

Siinä tauolla oli aikaa myös miettiä sitä, mikä offroad- tai enduroajossa oikeasti viehättää. Ja taitaa olla niin, että mikäli mies ja pyörä mahdollistavat metsäteille ja -poluille menon niissä paikoissa, missä se on laillista, moottoripyöräilyn vapausasteet kasvavat melkoisesti. Samoin se, että melkein jokaisen nurkan takaa - ainakin Suomessa - lähtee jonkinlainen hiekkatie, joka kapenee kapenemistaan, joka on uusi, ja tarjoaa jännitystä ja ajamisen iloa aivan toisella tavalla kuin pelkkä katupyörällä ajaminen.

Jo se, että asustat vaikka muutaman vuoden samalla paikkakunnalla ja ajat aktiivisesti, tarkoittaa sitä, että olet jo kartoittanut kaikki lähiympäristön mutka- ja muut asvalttikelpoisen pyörän tiet. Uutta löytääksesi sinun on ensin ajettava esimerkiksi sata kilometriä, että voit ryhtyä etsimään uusia teitä ja elämyksiä.

Toki perushiekkatielle voi mennä katupyörälläkin, mutta siihen se helposti jää. Sileärenkaisia 300 kg painavia pyöriä ei enää savikoissa tai metsäautotien kivikoissa ja lutakoissa kovin helposti liikutella tai irrotella.

Ajatus teltan, makuupussin ja keittimen heittämisestä enskan tai vastaavan takatarikalle tai -istuimelle ja lähtemisestä viikoksi pöpelikköön kalaan ja nauttimaan elämän perusasioista tuntuu todella hienolta.

Takaisin radalle

Tauko oli ohi, ja uudelleen radalle. Pomput eivät haitanneet niinkään, mutta syvät urat ja katseen vakaa hakeutuminen maahan häiritsivät enemmän ajamisen edistymistä. Samoin ilmeisesti se, että vaikka ajoin hankalimmat kohdat seisaaltaan, asentoni oli sellainen, että polveni olivat liian koukussa, mikä on paitsi fyysisesti erittäin raskasta, myös vie osan pyörän hallinnasta.

Pyörään oppi luottamaan pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, mutta en kokenut, että vauhti olisi parantunut olennaisesti, pikemminkin päin vastoin, mutta se johtui luultavasti enemmän kuumuudesta ja fyysisestä väsymyksestä.

Taas muutama kierros ja lepotauko, jossa vaiheessa totesinkin olevani jo melko poikki. Näin pitkään en ollut aiemmin ajanut tämäntyyppistä ajoa, ja tuntui, että homman kuluttamalla energiamäärällä olisi kevyesti ajanut viikon missä tahansa katupyörällä. Opin siis arvostamaan enduroa, motocrossia ja vastaavia moottoriurheilumuotoja aivan eri tavalla kuin aiemmin: ne ovat todellista urheilua, ja myös erittäin fyysisiä lajeja.

Metsään meni

Seuraavaksi mentiinkin sitten metsäradalle, ja siinä väsymyksen tilassa sillä kiekalla lähtivät kyllä luulot täysin pois. Metsä oli täynnään helkutinmoisia kivikkoja, tuntui siltä, että ajettiin sekä niiden yli että ali. Samoin metsässä oli vielä paljon märempää kuin pellolle tehdyllä radalla, joten urat olivat todella syviä - ja tietenkin ne olivat jotenkin väärissä paikoissa, kaarteissa ja vastaavissa. Puut tuntuivat olevan viiden sentin päässä uran reunasta, ja isot kivet ilmestyivät eteen varoittamatta. Lisäksi pidon kanssa sai taistella välillä tosissaan, että pääsi etenemään. Ongelmia, jotka kokeneempi olisi varmaan kuitannut pienellä painonsiirrolla vedon puolelle ja antamalla rutkasti lisää hanaa. Sekä myhäilemällä ilosta.

Joka tapauksessa olin pian puhki, ja totesin Aleksille, että jos vielä jatkan metsälenkillä, pyörä vie miestä, ja loukkaantumisriski kasvaa. Aiotun neljän sijaan ajoimme kuitenkin kolme intensitiivistä tuntia, ja luvassa oli vielä paluulenkki varikolle vaikeampaa reittiä.

Paluureitti olikin hankaluudestaan huolimatta (muistakaa: se oli aloittelijalle hankala, tuskin oikeasti) erittäin antoisa. Ensimmäinen tunne oli, että eihän tuosta kukkulan yli pääse millään. Mutta kun kouluttaja meni vaivattomasti ylös melkoista vauhtia, niin eipä siinä auttanut muuta kuin ajaa perässä. Ja ymmärrys siitä, että jollen nyt väännä kahvasta lisää vauhtia, jään tähän. Ja onnistuihan se hienosti. 

Vähän matkaa oli tasaisempaa, ja sitten tuli (aloittelijan mielestä) hankala kivikkoinen ja löperikköinen alamäki, joka tuntui paljon jyrkemmältä ja haastavammalta kuin nousu. Onnistuin kuitenkin pääsemään alas ongelmitta, joten ei siinä sen kummempaa.

Summa sumarum

MotoJyskyn Jyri Tengman tuli hakemaan minut pois, ja lohdutteli ymmärtäväisesti, että kolme tuntia enduroa vastaa miltei maratonin juoksemista, mikä tietysti helpotti huonosta kestävyydestäkin haavoittunutta itsetuntoani.

Kaiken tämän jälkeen piti tietysti miettiä sitä, oliko tästä ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että olin saanut (loputkin) turhat luulot karistettua maastoajo-osaamisistani? Vastaus oli äärettömän myönteinen. Totta kai. Ensinnäkin jo se, että lähtee kokeilemaan tosissaan jotain uutta ja haastavaa on aina voitto itsestä. Antautuminen ehdoitta kouluttajan osaamisen "armoille" on myös kohta, joka mahdollistaa uuden oppimisen.

Lisäksi olin ajanut syviä kuramonttuja ja kuoppia sekä uria, jollaisissa en ollut sitä ennen ajanut sekä pitkin kivikkoja ja vesikuoppia. Olin kokenut, miten uskomattomasti pitoa kunnollisessa nappularenkaassa voi olla, ja mistä kaikesta pyörällä vielä helposti pääsee. Kevyt pyörä mahdollisti myös jopa aloittelijalle helpon käsiteltävyyden ja antoi yhdessä pyörän ison tehon kanssa paljon anteeksi.

Maastoajamisen osaamisesta ei tietenkään vielä kolmen tunnin jälkeen voi puhua, mutta ymmärryksen siemen on kylvetty, ja siitä erittäin suuri kiitos MotoJyskylle, Jyri Tengmanille ja Allu Immoselle. Lisätietoja MotoJyskyn koulutuksista täältä.