Leena Hallamaa: "Tarina keski-ikäisen daamin matkasta motoristiksi ja yhden unelman toteuttamisesta"

Unelmat täytyy uskaltaa toteuttaa, vaikka kuinka jännittäisi - muuten elämä muuttuu tylsäksi. Tämä on tarina keski-ikäisen daamin matkasta motoristiksi ja yhden unelman toteuttamisesta.

Matkani motoristina on lyhyt, mutta sitäkin rikkaampi. Olen onnekas, sillä minulla on hyviä matkakumppaneita - kaksi kokenutta motoristiystävää, jotka jaksoivat muutaman vuoden aktiivisesti kannustaa ja positiivisesti potkia eteenpäin, mutta ymmärsivät samanaikaisesti, että valitsen itse elämäntilanteeni mukaan aloitusajankohdan.

Kevättalvella 2020 se sitten tapahtui. Minulle löytyi nettimotosta haaveilemani pyörä. Kuumotus oli kova, kun aloitin yhteydenpidon myyjän kanssa. Maaliskuussa lähdimme turvakuskin kanssa katsomaan ja koeajamaan pyörää. Mulle ei tullut mieleenkään lahjakorttilaisena koeajaa itse, koska ainoa ajokokemuksesi oli 80-luvulta Ibizalla vuokrapiikillä…. mikä onkin sitten ihan oma tarinansa. Turvakuskini koeajoi ja totesi pyörän passeliksi.

Teimme kaupat ja haimme pyörän kotiin huhtikuussa. Turvakuski ajoi pyörää ja minä seurasin autolla perässä. Ensimmäinen pysähdys oli Juustoportin parkkialueella pohjoisella Uudellamaalla, jossa vedin nahkat päälle ja ajoin kylmiltään haparoiden muutaman kerran ympäri isoa, tyhjää parkkialuetta. Hitto vie, yli 200kg painava pyörä tuntui järkyttävän painavalta ja vaikealta kääntää ja käsitellä, mutten pystynyt pyyhkimään typerän onnellista virnettä naamaltani. Olo oli kuin voittajalla: Mulla on oma moottoripyörä ja mä kyllä opin ajamaan tätä. Varmasti opin! Pakko oppia, tästähän mä olen unelmoinut vuosikymmeniä.

Leena harjoittelemassa ajoa Hankkijan entisen pääkonttorin parkkipaikalla: ' Voiko jäykempää ja pelokkaampaa kuskia olla?'

Seuraava etappi oli Hankkijan entisen pääkonttorin parkkialue, jonne turvakuskini patisti minut ajo-oppiin. Kyllä tuntui oudolta yrittää saada moottoripyörä taipumaan samoihin liikkeisiin, samoilla huudeilla, joissa lapsuudessa crossailtiin fillarilla kylän poikien kanssa. Ei tullut samaa lapsuuden onnistumiskokemusta. Rehellisesti sanottuna, jännitti ihan järkyttävän paljon.

Missä ratsastusopit?

Jokainen käännös oli pakko tehdä ykkösvaihteella, vauhtia max 5 km/h, toinen käsi kytkinkahvalla, oikea jalka ja sormet jarruilla ja vasen jalka valmiina ottamaan kontaktia maahan. Ja kaiken lisäksi se kytkinkahva on selkeesti suunniteltu isokätisen miehen käteen sopivaksi. Ihan horroria.

Pahin moka oli se, etten tajunnut hyödyntää vahvimman lajini eli ratsastamisen oppeja ja pitää katsetta siellä pitkällä, minne olin menossa. Melkein ajoin pari kertaa verkkoaidan portin pylväisiin. Miten mä en voinut tätäkään asiaa siinä hetkessä tajuta; uutta opetellessa pitäisi pysähtyä hetkeksi ja miettiä, mitä oppeja elämässä on jo pakkiin kertynyt.

Ekan harjoittelusession jälkeen kieltäydyin ajamasta prätkää kotiin parin kilometrin päähän, koska matkalla oli liikenneympyrä, joten vaihdoimme jälleen turvakuskin kanssa ajokkeja. Minä siirryin autokuskiksi. Liikenneympyrät olivat ensimmäisen ajokauden pahimpia paikkoja, joita vaan piti yrittää opetella ajamaan, mutta ne hirvittivät silloin ja ehkä vähän vieläkin. En siis edelleenkään pidä noviisimotoristina liikenneympyröistä - kuka dorka on tehnyt päätöksen miinoittaa tämä maa liikenneympyröillä!

Kullanarvoiset jälkipuinnit

Muutamien Hankkijan parkkialueen harjoituskierrosten jälkeen siirryimme molempien turvakuskien kanssa Vantaan puolelle maantieajoharjoituksiin. Useammankin kerran mun ”mopo” sammui liikennevaloihin tai risteyksiin, mutta aina mentiin eteenpäin ja päästiin turvallisesti kotiin. Jokaisella ajokerralla opin lisää niin ajamalla kuin turvakuskien kanssa käytyjen jälkikeskustelujen inspiroimana. Ne keskustelut ja jälkipuinnit ajomatkoista olivat äärettömän opettavaisia ja tärkeitä, koska sain erinomaista palautetta tekemistäni virheitä, joita yritin sitten seuraavilla ajokerroilla korjata.

Sitten koitti vihdoin kesäkuu 2020 ja meidän kolmen daamin mopokerhon ensimmäinen virallinen kokoontumisajo Helsingistä Pernajaan. Jännitti ihan pirusti kääntää retkivarusteilla lastattu pyörä kotipihasta tien päälle. Hitsi vie mikä fiilis, kun moottoriteitä välttäen pääsin toisen turvakuskin kanssa Sipoon Boxiin, jossa kokoonnuimme koko porukka ja mulle kerrottiin, että tästä eteenpäin ajamme salmiakkikuviossa - never heard - mutta se selitettiin mulle.

Oli aika mageeta ajaa noviisina salmiakissa keskimmäisenä, kaksi kokenutta motoristia turvana. Toinen johti meidän pientä letkaa osoittamalla kuoppia ja teiden pintavaurioita, toinen varmisti takana, että mulla on kaikki hyvin. Mä olin aivan hurmioissani, joten perillä oli aivan pakko avata pullo aitoa shampanjaa - nyt olin saavuttanut jotain ainutlaatuista. Elämäni ensimmäinen maantieajo prätkällä ja minä elin vuosikymmenien aikaista unelmaani todeksi. Tämän fiiliksen kertomiseen mulla ei sanat riitä. Se oli niin sanoinkuvaamatonta.

Mantan kanssa matkassa

Kesä 2020 eteni ja kävin harjoittemassa kotikulmilla pyörän käsittelyä sekä ajelemassa jonkin kerran itsekseni lähikuntien mutkateitä tutustuakseni paremmin Mantaan (Honda Shadow VT 750 - jonka ristin Mantaksi, koska mun kaikilla ajokeilla on nimi). En nauttinut noviisina yksin ajamisesta. Kaipasin turvakuskia, mutten voinut jatkuvasti vaivata ystäviäni.

Kerran vedin pahkat kotipihasta lähtiessä ja levisin pyörän kanssa kotikadulle. Onneksi pyörässä on kaatumaraudat, muuten olisi voinut käydä huonosti. Tein aloittelijan kardinaalimokan - pihalta tielle kääntyessäni 90 asteen kulmassa painoin etujarrua samanaikaisesti kun käänsin pyörää ajotielle. En satuttanut itseäni ja sain apua pyörän ylösnostossa. Vieläkään en osaa yksin nostaa Mantaa ylös. Se on niin painava. Tämä kaatuneen pyörän nostaminen täytyy ottaa tulevan kesän projektiksi.

Aloittelevana motoristina huippukokemus oli kuitenkin elokuussa 2020 toisen turvakuskini kanssa tehty kolmen päivän miniloma. Helsinki - Pernaja - Hamina - Virolahti - Savitaipale - Imatra - Ruokolahti - Puumala - Porrassalmi - Vääksy - Helsinki. Aivan fantastinen reissu. Matkaa tehtiin isoimpia valtateitä vältellen ja osuipa alkumatkaan sellainenkin museotienpätkä, jolta oli pakko kääntyä takaisin, kun ajotaitoni eivät riittäneet, mutta siitäkin selvisin hyvin pienin henkisin vaurioin.

Iltauinti ja yöpyminen Savitaipaleella oli reissun kohokothia.

Reissun yksi parhaimmista elämyksistä oli yöpyminen Savitaipaleella. Kuuman kesäpäivän päätteeksi mielettömän ihana iltauinti auringon laskiessa ja rauhoittuminen järven rannassa. Elämä tuntui todelliselta luksukselta. Harmi, etten voi enää suositella yöpymistä Olkkolan kartanossa, koska sen hallinta on muutunut ja aiempi yrittäjä, joka piti meistä erinomaista huolta, ei jatka enää kartanon pyörittämistä. Savitaipaleelta matkamme jatkui Ruokolahdelle. Ei sentään leijonajahtiin vaan tutustumaan paikan päällä Edelfeltin ”Eukkoja Ruokolahden kirkonmäellä” maalauksen aitoihin maisemiin.

Tietyömaalle vai kiertotielle?

Hauska juttu sattui välillä Puumala-Anttola pysähtyessämme syömään Sahanlahteen. Kun tulimme parkkikselle, luoksemme tuli motoristimies kyselemään matkamme suuntaa. Kerroimme matkan jatkuvan Anttolan kautta Porrassalmelle, johon herra totesi, että kannattaa kääntyä takaisin ja kiertää Juvan kautta, koska Sahanlahti-Anttola väli on tietyömaa, jossa on ämpärin kokoisia reikiä. Mä menin aivan rusinoiksi ja aloin hokea turvakuskilleni, että nyt syödään nopeesti ja sitten lähdetään ajamaan Juvan kautta kiertotietä. Tässä kohtaa oli pakko ottaa ruokajuomaksi alkoholiton olut, koska tilanne kuumotti liikaa.

Turvakuskini oli sitä mieltä, että me pärjätään ämpärin kokoisten kolojen rei’ittämällä tiellä, eikä missään nimessä voida enää siihen kellonaikaan lähteä kiertämään mistään Juvan kautta. Mä olin sen verran hannari, että yritin koko erinomaisen aterian ajan käännyttää turvakuskiani lähtemään Juvan kiertoon. Hän piti päänsä ja totesi, että kyllä me selvitään ilman 100 km kiertotietä seuraavaan majoituspaikkaan. Hitto, kuinka mua hirvitti. No, piti tehdä valinta; ajanko turvakuskin kanssa seuraavaan yöpymispaikaan vai lähdenkö kiertämään yksin Juvan kautta. Ei, yksin en kyllä lähde.

Onneksi lähdön hetkellä parkkikselle saapui motoristipariskunta Anttolan suunnasta ja he kertoivat, että tie on ajettavassa kunnossa, vaikkakin työmaana. No, sinne Anttolan suuntaan me sitten mentiin. Jouduin yhden kerran siirtymään tien sivuun päästämään autoja ohitseni, koska tie oli tosi surkeessa ajokunnossa, enkä mun taidoilla vauhdin nostaminen tullut kuuloonkaan. Jälleen yksi upea kesäinen ajopäivä päättyi kartanon pihalle. Tällä kertaa Kyyhkylän kartanoon Porrassalmelle ja tietysti iltauintiin Saimaalla.

Retkemme viimeinen ajopäivä pyörähti käyntiin aamu-uinnilla ja kätevinä daameina saimme märät simmarit kuiviksi aamupalan aikana, eikä tarvinnut survoa niitä kosteina matkatavaroihin.

Pyörät toimivat hyvin simmareiden kuivaustelineinä.

Kun jotain loksahtaa paikoilleen

Porrassalmelta ajoimme Ristiinan ohi vihreän kullan kulttuuritielle ja Mäntyharjulle. Tällä ajopätkällä jotain loksahti mun ajamisessa paikoilleen. En oikein vieläkään ymmärrä mitä siinä tapahtui. Jotenkin minä ja pyörä olimme yhtäkkiä kuin yhtä, emmekä enää kaksi toisistaan irrallista elementtiä. Huomaamatta mutkatiet alkoivat sujua ja ajaminen muuttui nautinnoksi vailla suurempaa epävarmuutta tai arkuutta.

Koska kaikki hyvä päättyy aikanaan, me suuntasimme ennen kotimatkaa Vääksyyn ja siellä Ranskalaiseen kyläkauppaan lounaalle ja humputtelemaan. Hurmaava paikka, jonne tulevana kesänä on pakko päästä fiilistelemään ja muistelemaan elämäni ensimmäistä pitkää moporetkeä.

Alkanut motoristiurani ja ensimmäinen ajovuoteni jatkui vielä pitkälle marraskuuhun, koska kelit olivat niin lempeitä. Uusimaa avautui ihan eri näkökulmasta kuin autolla liikkuessa. Tuoksut, aurinko ja lempeä tuuli hellivät aisteja – elämä tuntui erityisen hyvältä pyörän selässä. Näissä tunnelmissa oli hienoa laskeutua talven viettoon ja haaveilemaan uudesta ajokaudesta, joka on nyt vihdoinkin käynnistynyt.