68-vuotias ex-motoristi Eivor Kotilainen: "Ilman moottoripyöräilyä elämäni olisi jäänyt paljon tylsemmäksi"

Eivor Kotilainen on 68-vuotias ex-motoristi, joka vieläkin nähdään Ladies Bike Clubin kautta WIMA Finlandin talkooporukoissa. Uteliaisuus siitä, mikä motoristiudessa oikein kiehtoo, vei hänet mukanaan ja ehti rikastuttaa hänen elämäänsä yli 20 vuoden ajan. Moottoripyöräilyn alkutaival ei ollut aivan helpoimpia, mutta kuten hän itse kertoi: "Vaikeuksien kautta voittoon" ja vaikka hän onkin lopettanut aktiiviajamisen, hän on aina valmis pitämään puolustuspuheen moottoripyöräilyn puolesta.

– Nuorempana olin sitä mieltä, että meidän perheeseen tulee moottoripyörä vain minun ruumiini yli. En ymmärtänyt koko harrastuksen päälle yhtään mitään. Joka sinällään on huvittavaa, sillä biologinen isäni ajoi Eläintarhan kisoissa kilpaa ja äiti sanoikin myöhemmin, että moottoripyöräily on geeneissä. Vuonna -93 tapasin miesystävän, joka oli motoristi henkeen ja vereen. Hän oli hereillä vain huhtikuusta syyskuuhun, eli suomalaisen moottoripyöräilykauden. Seuraavana vuonna päätin ottaa selvää, mikä vie ihmisen noin totaalisesti kun on vain se moottoripyörä ja kesä. Talviaika ollaan ihan horteessa.

Mikä sai lähtemään autokouluun?

– Olin 43-vuotias kun menin autokouluun. Olin ajanut ajokortin vain muutamaa vuotta aikaisemmin, jolloin ajokorttilaki oli jo muuttunut niin, että ajokortin mukana ei tullut automaattisesti lupaa ajaa moottoripyörällä. Suorittaessani mp-korttia olin luonnollisesti vanhin kaikkien 16-vuotiaiden joukossa. Autokoulunopettaja kysyi hiukan varovasti, että mikä sai minut tulemaan sinne. Vastasin hänelle, että olen päättänyt kerätä elämässäni myönteisiä kokemuksia ja luulen, että tämä on yksi niistä. Aikaisemmin olin ajanut vain polkupyörää, eli kaikki oli täysin uutta, mutta vaikeuksien kautta voittoon.

Ajoharjottelua ja inssi

– Jäähallin parkkipaikalla tahkottiin ajotekniikkaa aikansa, lopulta päästiin kadulle ja hyvinhän se lopulta meni. Joulukuun puolella oli ensimmäinen inssi. Se meni pipariksi. Koko syksyn oli satanut vettä ja inssi sattui pakkaspäivälle. Helsingin keskustassa, mukulakivikatuja, visiiri huurussa menin jalat maassa ja inssi sanoi, että ajamiseni oli vähän epävarmaa, jonka seurauksena en päässyt ensimmäisellä kerralla ajokokeesta läpi. Kysyin autokouluopettajalta, että kun tähän keliin ei olisi lähtenyt kokenutkaan motoristi, saati tällainen aloittelija, niin eikö ole mitään rajaa, minkälaiseen keliin te kokelaat viette? "No, ei ole. Se nyt sattuu olemaan mikä keli vaan", hän vastasi.

Uusinta oli viikon päästä. Vettä satoi jälleen koko viikon ja taas sattui pakkasaamu. Ajattelin, että jos en nyt läpäisisi ajokoetta, niin moottoripyöräily ei ole tarkoitettu minua varten ja unohdan koko jutun, mutta tällä kertaa kohdalleni osui fiksu inssi, joka ei ajattanut siellä mukulakivikaduilla Töölöössä, vaan vei ajamaan lämmitetyille kaduille, missä oli sulat tiet. Ajo meni lopulta hyvin ja läpäisin ajokokeen.

Minulla oli jo oma pyörä siinä vaiheessa, mutta enhän minä päässyt ajamaan, vaan piti odottaa kevääseen asti. Monien vaiheden kautta ollaan tässä ja vielä hengissä.

Ensimmäinen pidempi moottoripyöräreissu

– Olin ajanut vasta 1 500 kilometriä, kun ajoin nurin tietyömaalla. Onneksi vauhtia oli vähän, mutta siitä jäi sellainen kammotila. Pelkäsin kaikenmaailman kuoppia, tietöitä ja uria. Sydän pamppaillen menin, mutta ajaminen ei välttämättä ollut kivaa. Onneksi olen peräänantamaton luonne, niin ajattelin että kokeilen. Lähden yksin Porvooseen. Pakkaan repun kolmeksi päiväksi, mutta en kerro kenellekään lähdöstäni ja jos en uskalla mennä Porvooseen, niin kenenkään ei tarvitse tietää, että olen ollut niin mamero, että käännyin puolimatkasta takaisin.

Pääsin hienosti Porvooseen ja sieltä suuntasin Loviisaan. Pyörän perässä oli 80-lätkä, joka varmaan kiukutti autoilijoita. Loviisan tiellä on rekka-autoja, jotka ajoivat ohi olkapäätä hipoen. Se ei ollut yhtään kivaa. Kävin torilla ja ostin kirpputorilta 15 euron tanssikengät ja kun tähän asti oli mennyt näin hyvin jatkoin siitä vielä Kotkaan. Siellä Loviisa-Kotka välillä on myös niitä rekkoja. Kun olin Kotkassa kahvilla, niin kysyin neuvoa, kunka pääsisin Lappeenrantaan, ilman että tarvitsee pelätä rekkoja koko ajan.

Minulle neuvottiin reitti jossa ei todellakaan tarvinnut pelätä rekkoja, kun siellä ei ollut huoltoasemaakaan ja bensamittari alkoi näyttämään loppumisen merkkejä. Bensa-asema löytyi lopulta ja pääsin Lappeenrantaan. Istuin Lappeenrannan torilla syöden jäätelöä, kun luokseni tuli toinen motoristi minua jututtamaan. Hän kertoivat, että illalla tänne tulisi paljon muitakin motoristeja. Minähän menin. Nyt ei olla viime vuosiin kuultu toisistamme mitään, mutta oltiin hirvittävän monta vuotta motoystäviä keskenämme. Hän sanoi, että siellä on...olikohan se Saaristoralli, joka järjestettäisiin lähistöllä ja houkutteli minua, että tule sinne, hänkin on kaverinsa kanssa tulossa. Kyseisen rallin ilmottautumiskioskilla tapasin LBC/WIMA:n Maija Mickelsonin. Oltiin molemmat yksin. Hän kertoi minulle LBC:n toiminnasta, kuinka kivaa porukkaa siellä on ja kehotti liittymään mukaan.

Eivor toimii edelleen Wiman talkooväkenä.

WIMA-aktiiviksi

– Ensimmäisenä WIMA-vuotenani olin lähinnä taustakuuntelijana, mutta jo toisena vuonna minut valittiin hallituksen ylimääräiseksi jäseneksi. Viidentoista vuoden ajan ehdin toimia sihteerinä, rahastonhoitajana, jäsenrekisterin hoitajana ja muuten vain hyvänä tyyppinä. Vaikka en enää itse ajakaan, niin ajattelin vielä osallistua tänä vuonna Suomessa järjestettävään kansainväliseen WIMA-ralliin, kun siellä on 25-vuotisjuhlallisuudet.

Enhän voi olla pois, sillä aktiivijäsenistä olen varmasti viiden pitkäaikaisimman jäsenen joukossa, kuulun ikäänkuin kalustoon. Tänä vuonna olin MP18-messuilla talkooväkenä, sen jälkeen olen nähnyt yksittäisiä jäseniä. Nythän toiminta vasta alkaa. Ajattelin ilmestyä johonkin viikkoajoon autolla tai jos on lähellä, niin sitten polkupyörällä. Yksi jäsenistä järjesti vappubileet ja minua pyydettiin mukaan, mutta en silloin valitettavasti pääsyt, kun en ollut paikkakunnalla. Kyllä minusta pidetään edelleenkin hyvää huolta.

Vahvin muistosi tai huikein kokemus 20 vuoden moottoripyörälyharrastuksen ajalta?

– Ehdottomasti WIMA-ralli Japanissa. Meitä lähti sinne Suomesta muutama WIMA:n jäsen. Osa vuokrasi pyörän Japanissa, mutta itse en uskaltanut, sillä se pidettiin huhti-toukokuun vaihteessa, eli täällä ei ollut vielä ajokausi alkanut ja kun lisäksi Japanissa on vasemmanpuoleinen liikenne ja ne ihanat kirjaimet siellä tieviitoissa niin minulle se oli ylitsepääsemätön haaste. Siinä kävi niin hyvin, että meitä lähti muutama, jotka emme vuokranneet pyörää. Silti päästiin haistelemaan tunnelmaa ja paikallisten järjestäjien toimesta autokyydillä osallistumaan itse ralliinkin. Se on minusta huikein kokemus.

Toinen vahva muisto, vaikka ei niin positiivinen, mutta sitäkin opettavaisempi oli kun 1997 ajoin aika pahan kolarin. Jalkani katkesi kolmesta kohtaa. Se oli 15.5. ja seuraavana viikonloppuna olin menossa ennakoivan ajon kurssille. Kävin varmaan kymmenen vuoden ajan joka kevät jonkunlaisella ennakoivan ajon kurssilla. Pidin tärkeänä saada keväällä kosketusta pyörään, koska talven aikana se aina pääsee unohtumaan.

Se ajokausi meni siinä, tosin elokuun puolessa välissä pääsin eroon kainalosauvoista. Onnettomuuden jälkeen menin ensimmäiseen kokoontumisajoon kaverin kyydissä. Se oli tragikoominen näky, kun meillä oli semmoisen superpyörä, millä pääsee 300km/h, kainalosauvat poikittain minun ja kuskin välissä. Päätin, että jos jaksan työntää pyörän ulos tallista, niin seuraavaan kokoontumisajoon ajan itse. Näin tein ja otin kaiken irti siitä loppusyksystä. Se oli hyvä, sillä jos kokonainen ajokausi olisi jäänyt väliin, niin kynnys lähteä seuraavana keväänä ajamaan olisi noussut turhan korkeaksi.

Moottoripyöräily vei totaalisesti mennessään. Vaikka olen lopettanut harrastuksen, myynyt pyöräni enkä enää aja, niin vieläkin oikein pulssi kiihtyy, kun joku haluaa puhua moottoripyöräilystä. Näiden vuosien aikana olen saanut moottoripyöräilyn kautta paljon ystäviä, tuttavia ja ne kokemukset ja tapahtumat mihin on ollut mahdollisuus osallistua. Jos olisin ollut pelkän autoilun varassa, niin monet reissut olisivat jääneet tekemättä. Ilman, että nappasin tästä mahdollisuudesta kiinni, elämäni olisi jäänyt paljon tylsemmäksi. Elämäni oli rikasta reilut 20 vuotta.

Eivor ja hänen VFR 800 Hondansa.

Vieläkö on polte ajamaan?

– Ei oikeastaan omaa pyörää. Kyytiin olen kyllä valmis lähtemään. Edelleenkin aina pää kääntyy, kun ääni kuuluu tai moottoripyörä menee ohi. Ei motoristius ole minusta mihinkään lähtenyt. 10 vuotta moottoripyörä oli ainoa käyttämäni kulkuväline, mutta autoon hyppääminen on nykyään niin paljon helpompaa. Auto oli osittain syy, että ajokilometrit väheni ja vaikka WIMA:laisten kanssa mentiin ja tehtiin omia reissuja, niin kun ei enää ollut miesystävää, jonka kanssa lähteä ajamaan niin moottoripyöräharrastuskin tuli tiensä päähän. Olen nyt 68-vuotias ja ihan turvallisuutenikin vuoksi siirryin neljäpyöräiseen. Mutta aina jos kuulen, että joku aikoo, suunnittelee, epäröi tai miettii moottoripyöräilyn harrastamisen aloittamista tai siirtymistä tarakalta kuskiksi, niin aina pidän pienen puoltavan esitelmän, että kyllä kannattaa. Näiden vuosien jälkeen ymmärrän, mistä motoristit puhuvat. Mihin tahansa menetkin, niin aina on juttukaveri, aina morjestetaan ja pidetään yhtä.

Kuinka monta pyörää sinulla on ollut?

– Kaikkiaan kuusi: