Kati Saastamonen ja Kawasaki GPS 500R
'Kawasaki GPX 500 R on helppo ja kevyt käsitellä myös kaupunkiolosuhteissa', kertoo Kati Saastamoinen.
– Ajoin 16-vuotiaana kevarikortin, Kati Saastamoinen kertoo. – Sitten tulivat opiskelut, perhe ja oli 20 vuotta väliä, ettei minulla ollut pyörää. 16-kesäisestä alkanut moottoripyöräinnostus kuitenkin kyti kaikki nämä välivuodet. Vihdoin viime kesänä elämäntilanne oli sellainen, että oli hyvä sauma ostaa jälleen pyörä.
– Kun valitsin nykyisen pyörän, niin lähtökohtana oli, etten halunnut sijoittaa siihen isoa summaa rahaa. Toisekseen se ei ole liian iso, eli on helppo ja kevyt käsitellä myös kaupunkiolosuhteissa. Ylipäätään tykkään tämän tyyppisestä pyörästä. Se miellyttää omaa silmää ja sopii minun tyyliini, listaa Kati Saastamoinen esitellessään vm.-98 Kawasaki GPX 500R:nsä.
– Siirtyminen takaisin kaksipyöräisen päälle näin pitkän tauon jälkeen tuntui alkuun vähän huteralta, mutta kyllä se siitä taas lähti. Asiaa auttoi sekin, että näiden vuosien aikana olen ajanut paljon mönkkärillä ja vaikka se ei olekaan sama asia, niin kuitenkin "ajotuntuma" säilyi, koska siinä mönkkärissä oli vaihteetkin.
'Moottoripyöräilyn kautta saa uusia tuttavuuksia ja ajokavereita, Kati Saastamoinen iloitsee.
– Kun aloitin moottoripyöräharrastuksen uudestaan, niin ajattelin että olisi kiva tietää jotakin myös tekniikkapuolesta. Huomasin netistä ilmoituksen KMC:n järjestämästä naisten MP-huoltoillasta. Siitä lähtien olen osallistunut aktiivisesti KMC:n tapahtumiin.
– Moottoripyöräilyssä ehdottomasti parasta on ajaminen. Voi vain lähteä tien päälle, ei tarvitse miettiä mitään muuta. Ajaminen on minulle eräänlainen rentoutumismuoto. Moottoripyöräilyn kautta saa uusia tuttavuuksia ja ajokavereita. Sekin oli ajatuksena, kun tulin KCM:n toimintaan mukaan, ajokavereiden löytäminen. Lisäksi ostin talvella 11-vuotiaalle tyttärelleni ajovarusteet. Hän pääsi nyt ensimmäistä kertaa kyytiin. Oli odottanut kyytiin pääsyä, kuin kuuta nousevaa, iloitsi Kati Saastamoinen.
Aili Hiltunen ja Honda Shadow 650
– Nuorena sai vain haaveilla moottoripyöräilystä. Äitini oli jyrkästi ajatusta vastaan "Vain kuolleen ruumiini yli", oli hänen kommenttinsa asiaan. Seitsemän vuotta sitten, 51-vuotiaana, minulle hommattiin ensimmäinen moottoripyörä. Sitä ennen istuin vajaan kesän takana ja tuumasin, että se ei ole minun hommaa. Moottoripyörä on elämäni paras ostos.
Menin äitiäni tapaamaan mopokamppeet päällä: "Sullon tuommoiset vehkeet! Minkä helevetin konneen sinnoot ostanut?", hän taivasteli, muistelee Aila Hiltunen moottoripyöräilynsä alkutaipaleita.
'On mielenkiintoista, miten erilaiselta ympäristö ja hyvinkin tutut reitit näyttävät pyörän päältä katsoen', Aili Hiltunen pohtii.
– Moottoripyörän ajo-oikeus on minulla aina ollut, mutta koskaan aikaisemmin en ollut kaksipyöräisellä ajanut, joten minulla ei ollut mitään käsitystä, minkälainen pyörä olisi järkevää ostaa. Siksi kyselin ja kuuntelin heitä, jotka olivat pidempään moottoripyöräilyä harrastaneet. Mieheni Kari neuvoi, että kannattaa hankkia tehoiltaan vähän maltillisempi pyörä, joka ei heti "karkaa käsistä", ettei heti alkuunsa säikähdä ja lopu koko ajaminen ennen kuin on ehtinyt kunnolla edes alkaakaan. Sen takia tämmöinen laiska custom-tyyppinen vehje.
"Oikeanlaista" pyörää etsittiin monen miehen voimin. Etsimme käytettyä, mutta vähän ajettua ja sopiva löytyikin täältä Kuopiosta, niin ei tarvinnut edes lähteä mistään kauempaa hakemaan.
Mieheni Kari opetti minut myös ajamaan. Välillä hän ajoi perässä, välillä edellä. Iso kiitos Karille, että hän on ollut minua opettaessaan niin kärsivällinen. Lisäksi osallistun joka vuosi keväisin KMC:n järjestämälle ruosteenpoistokurssille. Ei tarvitse tiellä muun liikenteen seassa, lähteä harjoittelemaan esimerkiksi väistöjä. Ruosteenpoistokurssilla jokaiselle tulee henkilökohtaista opastusta omien ajotaitojen mukaan. Aina sieltä jotakin jää takaraivoon. Se on todella hyvä.
Meille parasta moottoripyöräilyssä on reissuhommat. Loma ei ole mitään, jos ei päästä mihinkään. Talvella suunnitellaan matkareitti ja sitten tien päällä voidaan kuitenkin poiketa ja päättää, että mennäänpä katsomaan tuota. Tänä kesänä ajetaan Kuurinkynkäälle, jossa sijaitsee Euroopan suurimmat hiekkadyynit. Se on siinäkin mielessä mielenkiintoinen kaistale, että sen pohjoisosa kuuluu Liettualle ja eteläosa Venäjän Kaliningradin alueeseen. Eli jos sen rajan haluaa ylittää, niin täytyy hankkia viisumi. Toki on muutenkin kiva käydä ihan vain kruisailemassa tai eri kerho- ja kokoontumisajoissa.
On mielenkiintoista, miten erilaiselta ympäristö ja hyvinkin tutut reitit näyttävät pyörän päältä katsoen. Toki pitää keskittyä liikenteeseen, mutta sitä havannoi ympäristön aivan toisella tavalla. Sen ymmärtää vain toinen motoristi.
Ostamani pyöräni suhteen ei ole tullut tarvetta vaihtaa mihinkään toiseen. Olen tykännyt ajaa sillä. En ole edelleenkään mikään hurjapää. Pitää olla harrastus, jossa pää nollaantuu, kun tarvitsee keskittyä liikenteeseen ja ajamiseen. Se on tapa rentoutua. Ja vielä lisäksi tämä meidän kerho KMC ja kerhon jäsenet... toki riippuu kerhosta, mutta meillä on loistava kerho, kehuu Aila Hiltunen lopuksi.