Esittelyssä suomalaisen naisenduron Grand Old Lady Mami Jäntti

– Enduro on se minun juttuni. Elän ajaakseni ja ajan elääkseni, aloittaa Mami Jäntti kysyttäessä, miten hän kuvailee itseään motoristina.

– Nyt kun en pysty ajamaan polveni takia, niin tämä on tämmöistä kärvistelyä, mutta toisaalta nyt jää paljon aikaa kaikkeen muuhun.

Olin 30-vuotias, kun hommasin ensimmäisen oman pyöräni. Toki ennen ensimmäistä omaa pyörää kaikilla poikaystävilläni oli ollut moottoripyörä. Muunlaisiin miehiin en edes katsonutkaan. Ensimmäinen pyöräni oli enduromoottoripyörä, ja kun tajusin, että metsässäkin voi ajaa, niin siihen lopahti mielenkiintoni ajaa maantiellä. Kun on ajanut crossia, rämpinyt metsäpoluilla hakien aina enemmän ja enemmän haasteita, niin ei ole tehnyt mieli lähteä ajamaan maantielle.

Siinä lähtisi joko kortti tai henki. Tasaisella asfaltilla rauhassa ajaminen tuntui tylsältä, vain istua ja ajaa. Siinä olisi haastetta ettei ajaisi liian lujaa tai sitten hakisi pieniä mutkateitä kanttaillen ja löytäisi itseänsä ojasta. Toki kunnioitan matkamotoristeja, mutta se ei vain ole vielä ainakaan minun juttuni.

30 vuotta olen ajanut näillä "rähjäpyörillä". Tykkään painaa veren maku suussa. Haastaa ennenkaikkea itseni! Jos olisi varaa, niin toki hieno katupyöräkin olisi ihan kiva, mutta koska on valittava, niin enduropyörä on minun juttuni. Kun on näin kauan ollu enduron parissa, niin siellä ovat myös kaikki ystäväni, se on koko elämäni.

Toki on koti, perhe ja työ, mutta kaikki vapaa-aika menee enduron ja ajamisen parissa.

30 vuotta sitten aloitit kilpa-urasi jääradalla. Kuinka sinne alkujaan päädyit?

– Tuttu likka, Kokkosen Tiina Kuopiosta ajoi jäärataa ja sain kokeilla hänen pyöräänsä. Siitä se sitten lähti. Kolme talvea ajoin kilpaa jääradalla ja kesät harrastelin lähinnä crossiradalla. Jätin jääradalla kilpailemisen, kun tuli tunne että se on liian vaarallista. Jos kaatuu, niin lumipölyn keskeltä on vaikea tulla huomatuksi ja pitkät piikit tekevät rumaa jälkeä. Nyt on tullut taas hinku takaisin jääradoille. Olenkin alustavasti sopinut, että pääsen ensi talvena testaamaan kaverini pyörää. Tykkäsin ajaa nimenomaan, kun jään päällä oli vähän vettä. Vesisohjossa ajaminen oli mageeta ja pitokin on parempi, kun jää on vähän pehmeää. Kisaamaan en enää lähde, paitsi voittamaan itseni.

Endurossa tai oikeastaan Cross Countryssa kilpailin ensimmäisen kerran 1989. Minut vietiin kylmiltään Gotland Grand Nationaliin. Se on maailman suurin CC-kilpailu. Kytkinkahva katkesi kesken kisaa ja jouduin keskeyttämään kilpailun. Se oli ihan hirveää ja päätin ettei ikinä enää, mutta sille tielle jäin. Oli se niin hienoa. Vuonna 1990 olin siellä jälleen. Tulin toiseksi ja vuotta myöhemmin voitin kyseisen kilpailun. Vielä -92 osallistuin kyseiseen kisaan, mutta yksi mieskuski hyppäsi niskaani ja loukkaannuin. Jouduin hyvistä asemista keskeyttämään. Kukaan muu suomalainen nainen ei ole vieläkään voittanut kyseistä kilpailua, vaikka aikaa on kulunut näinkin kauan.

Kun nuorin poikani täytti 16 vuotta, vuonna 2013, hän halusi osallistua kyseiseen kilpailuun ja minun oli tarkoitus olla huoltojoukoissa. Sakari Parviainen ilmoittikin meidät molemmat kisaan, mutta kohtalo puuttui peliin. Minulta hajosi reisi, joten loppujen lopuksi olinkin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti taustalla.

Aikoinaan, kun kuopus syntyi, niin pidin ajamisessa yhdeksän vuoden tauon, kunnes 2005 Taru Koskinen ja Tanja Malinen kokosivat ensimmäisen naisjoukkueen Sixille (Six Days enduro), jonne osallistuimme kerhojoukkueena, sillä silloin ei vielä ollut erikseen naistenluokkaa. Naistenluokat tulivat vasta 2009 tai -10.

Jäärata-ajon, cross countryn ja enduron lisäksi aloin viime kesänä ajamaan motocrossia. Toki olen aikasemminkin crossiradoilla käynyt, ajetaanhan enduron pikiksilläkin välillä crossiradoilla, mutta olen aikasemmin ajatellut, että on tyhmää treenata samalla radalla.

Olen vähän kärsimätön, kun pitäisi jauhaa aina vain samaa rataa ympäri. Lisäksi aina on liian vähän aikaa ja rahaa. Hyvä kun on saanut enduroa ajaa. Viime keväänä kävin harjottelemassa Miska Aaltosen crossikoulussa ja ajoin SM-sarjan kahta kilpailua lukuunottamatta läpi. On hienoa, että tämmöinen vanha mummo on kympin sakissa.

Päitsillä

Kun täytin 50 vuotta, niin ajoin Päijänteen ympäriajon. Olin silloin vanhin nainen, joka sen reitin oli ajanut. Nyt kun täytän 60 vuotta, oli tarkoitus osallistua uudestaan, mutta kun loukkasin polveni harjoituksissa, niin se jäi tältä vuodelta väliin. Mutta olen jo ilmoittautunut ensi vuoden Päijänneajoihin, että ei vielä heitetä kirvestä kaivoon.

– Alkuvuosina naiskuskeja ei kilparadoilla ollut juuri ollenkaan, erillisistä naistenluokista puhumattakaan. Me naiset ajoimme äijien kanssa. Meitä pidettiin kyllä kuin kukkaa kämmenellä, mutta meitä ei otettu vakavasti. Moottoriliittokaan ei meitä noteerannut. Ensimmäiset kisamatkat Sixille rahoitimme itse. Pidimme enduroleirejä ja myytiin kannustustarroja ja kalentereita.

Olin huoltojoukkueessa ja varakuskina kun 2010 Charlotte Lunglin, Marita Nyqvist ja Esmeralda Vesterinen osallistuivat Portugalin Sixiin. Mimmit hanskas tuon vaativan kilpailun helekatin hyvin. Jokainen ajoi kaikkina kuutena päivänä maaliin saakka! Ja kun seuraavana vuonna, 2011 Kotka-Hamina Sixillä mimmit ajoivat hopealle kotiyleisön edessä, sekä Marita voitti naisten totaalin, niin sen jälkeen naiskuskien arvostus alkoi pikku hiljaa nousta. Muutamalla Sixillä olin Naisten Maajoukkueen joukkueenjohtajana ja mieheni Olli Jäntti oli mekatsuna.

Naisharrastajien määrä kasvussa

Enduron harrastaminen on tyttöjen ja naisten keskuudessa hiljalleen lisääntynyt. Kun on järjestetty crossi- ja enduroleirejä, niin niihin on saatu houkuteltua nuoria tyttöjä mukaan ja heidän kauttaan äiditkin ovat tutustuneet ja innostuneet lajista. Nyt Trail Hunterzin Lopella järjestettävälle enduroleirille on ilmoittautunut 60 osanottajaa. Enemmänkin olisi ollut tulossa, mutta 60 on ehdoton yläraja, että homma pysyy hanskassa.

Kisoissa on ollut yleensä mukana 15-20 naista. Naisten parissa on nähtävillä, että motocrossin suosio on nousussa kun taas endurossa vähentynyt. Koetaan, että enduroreitit ovat naisille monesti liian haastavia ja naiset ovat siirtyneet enemmän Cross Contryn pariin, sillä sen reitit ovat helpompia. Viime ja tänä vuonna onkin naisten osallistujamäärät kasvaneet sekä crossissa että Cross Contryssa. Liki 30 naista on ollut puomilla ja viivalla.

Naisten arvostus on noussut ja meillä on tälläkin hetkellä EM-tasolla huippukuskeja, kuten esimerkiksi Marita Nyqvist, joka saavutti viime vuonna EM-hopeaa ja Sanna Kärkkäinen viime vuoden enduron MM-kisojen neljäs. Kuin myös Jennifer Siekkinen ja Annamaria Karikuusi ovat mukavasti pärjänneet EM-kisoissa.

Lempeästi eteenpäin potkimalla ja kannustamalla lisää edustusta EM- ja MM-tasolle

– Arvostuksen nousu näkyy siinäkin, että nykyään miehet tulevat kysymään neuvoja valmennukseen. Viime vuonna Markku Pesonen kysyi minulta, miten saataisiin lisää naisia EM-tasolle. Huoli siitä, ettei sarjaan saataisi tarpeeksi kuskeja ja siksi koko enduron naisten sarjaa lopetettaisi. Silloin keksin, että perustettaisiin Suomen Moottoriliiton naiskomitean alaisuuteen oma enduron EM-valmennusryhmä naisille. Kysyin ensin Moottoriliiton naiskomitean puheenjohtaja Kristiina Komulaiselta, että mitä oot mieltä, lähdettekö mukaan ja kun lisäksi Moottoriliiton kansainvälisen toimikunnan jäsenet Henri Saari ja Nita Korhonen näyttivät vihreää valoa, että saan heidänkin täyden tuen, niin valmennusryhmä perustettiin. Valmennusryhmään oli avoin haku. Hakijoiden määrä yllätti positiivisesti. Valitsin ryhmään 11 valmennettavaa ikähaitariltaan 11-35 vuotta.

Valmennuspäiviä on tarkoitus pitää vähintään kerran kuukaudessa. Että mahdollisimman moni valmennettava pääsisi näille valmennuspäiville, niin aikataulujen laatiminen on haastavaa mutta hauskaa. Pyrin järjestämään päivät aina niin, että kun lauantaina on kilpailut, johon mahdollisimman moni tulee, niin seuraavana päivänä olisi valmennuspäivä, jossakin kisapaikan lähistöllä. Näin myös vältytään turhalta matkustamiselta.

Valmennus pitää sisällään ajoharjoittelun lisäksi mentaaliharjoittelua. Kehityksen kannalta molemmat ovat tärkeitä osa-alueita. Viimeksi valmennuspäivillä meillä oli enduron MM-tason huippukuski/valmentaja Marko "Make" Tarkkala. Naiset kehittyivät silmissä. Kun alkaa kannustamaan ja lempeästi potkimaan eteenpäin, niin oli yllätys kaikille kuinka nopeasti asiat menevät eteenpäin.

Kuntotestien kautta eteenpäin

Seuraavan kerran kokoonnumme ensi sunnuntaina Puuppolaan ajamaan enduroa. Se ei ole varsinainen koulutuspäivä, pikemminkin endurosafari. Polveni takia joudun/saan olla muonitus- ja huoltojoukoissa. Tulen teettämään valmennettaville kuntotestit ja niiden perusteella he saavat kotiläksyjä. Lisäksi pitkin kautta tehdään seurantatestejä.

Virossa järjestetään 7.-8.7. EM-osakilpailu. Sinne olisi tarkoitus lähteä valmennusryhmän kanssa, osa ajamaan ja osa katsomaan. Marita Nyqvist, jolla on jo entuudestaan kokemusta EM-tasolla ajamisesta, auttaa kaikessa tarpeellisessa kisajärjestelyissä, kuten esimerkiksi kansainvälisen lisenssin hankkimisessa ja kisaan ilmottautumisessa, mitä kaikkea se sitten pitääkään sisällään.

Toimin tässä EM-valmennusprojektissa valmennuspäällikkönä. Eli hommaan oikeaan aikaan valmennettavat ja huippuvalmentajat paikalle, jolla on myös enemmän auktoriteettia.

EM-valmennusryhmä kaipaa sponsoreita ja tukea. Millä tavoin teitä voi tukea ja auttaa?

– Olemme jo nyt saaneet hienosti apua ja tukea. Markku "Maico-Mara" Pesoselta ja Reijo Karppiselta, jolta olemme saaneet Dynaset-Areenaa käyttöömme. Lisäksi kiitos Karikuusen Jaskalle, jonka plantaasille pääsemme ajamaan kesäkuussa. Karkkilan rata/rata-alueelle meidät on myös kutsuttu. On ollut tärkeää saada ammattitaitoisia valmentajia, harjotuspaikkoja ja -ratoja ilmaiseksi tai edullisemmin käyttöön, muuten valmennusrahat loppuisivat jo alkumetreille.On tosi hienoa, että apua on saatu jo nyt näin hyvin, mutta lisää kaivataan kaiken aikaa!!!!

Olen monelle tolkuttanut, että kannattaa järjestää nuorisolle enduro/motocross-koulutusta. Näin he ovat paljosta pahasta pois. Koulutus tuo lisää harrastajia lajin pariin. Mitä enemmän on lajin harrastajia, niin sitä enemmän tulee asiakkaita moottoripyöräliikkeisiin ja näin kaikki hyötyvät.

Mami?

Lempinimesi Mami on äärimmäisen osuva, kuka tämän nimen on keksinyt?

– Mami on normaali lempinimiväännös etunimestäni Maire. Mielestäni Maire on kamalan ruma nimi. En muista, kuka sen lempinimen alkujaan on minulle antanut, mutta noin kaksikymppisestä, minua on kutsuttu Mamiksi. Kaikki luulevat, että lempinimelläni tarkoitetaan äitiä, no sitähän minä myös olen.

Harjoitellessasi Päijänteen ympäriajoa varten loukkasit polvesi. Koska pääset jälleen ajamaan?

– Hiljalleen se tässä paranee. Ortopedi sanoi, että syksyllä pääsen jälleen pyörän selkään. Olen jo salilla ja jumpilla käynyt. Töihin palasin osa-aikaseksi, kolme tuntia päivässä. Nyt kun olinkin kuusi tuntia, niin polvi alkoikin turpoamaan. Täytynee pitää kompressoritukea. Turvotus on pahin, koska se jäykistää polven. Yllättävän hyvin kaikki on kuitenkin mennyt ja jumpatkin sujuvat hienosti. Kaikella on tarkoituksensa. Nyt kun en itse ehdi ajamaan, niin jää aikaa hoitaa muiden asioita. Se on hyvä juttu. Teen tätä mielelläni, rakkaudesta lajiin.

Motouutiset.fi toivottaa onnea ja menestystä enduron EM-valmennusryhmälle ja kaikille motourheilua harrastaville naisille.

Mahdollisten enduron EM-valmennusryhmälle suunnattujen yhteistyötarjousten ja sponsorisopimusten suhteen voit ottaa suoraan yhteyttä valmennuspäällikkö Mami Jänttiin 040-777 4274

Oheinen haastattelu antaa valitettavan kalpean kuvan Mami Jäntin vaikutuksesta suomalaiseen enduroharrastajakuntaan. Huomio kiinnittyi, että hän oli aina nostamassa muita esille ja jalustalle. Voi vain ihailla hänen positiivista naurun täyttämää elämän asennettaan ja loputonta energisyyttään. Iso kiitos Mami Jäntti haravoinnin lomassa antamastasi haastattelusta.

Lue myös tämä:

Sanna Kärkkäinen Enduron MM-neloseksi kantaluun murtumisesta huolimatta

Taru Koskinen hyppäsi endurosta motocrossiin