Kuten "Tarakkaharakasta motoristiksi"-sarjasta on voinut lukea, edellinen ajokausi oli allekirjoittaneelle ensimmäinen. Jaan nyt nämä omat kommellukseni iloksi pidempään moottoripyöräilyä harrastaneille, tai vastaavasti lohdutukseksi muille aloitteleville kuskeille. Onhan vahingonilo paras ja aidoin ilo. Tosin tiedän, että todellisuudessa näitä sattuu itse kullekin ajokilometreistä riippumatta.
Jo ennen varsinaista liikkeellelähtöä saa olla tarkkana esimerkiksi pukeutuessaan. Mitä kylmempi ajokeli, sitä useampi kerros vaatteita tarvitaan. Jo tarakkaharakkana opin, että ajovarusteet kannattaa pukea aina huolella. Jos lähtiessä tuntuu, että jokin painaa oli se sitten kypärähuppu tai jokin rutussa saappaan sisällä, niin asialle kannattaa tehdä jotain ennen matkaanlähtöä. Parisataa kilometriä on yllättävän pitkä matka ajaa kivuksi yltyvä tunne ohimolla, jalassa tai missä kohti vartaloa hyvänsä. Tässä sinällään ole mitään huvittavaa, pelkkää harmia omasta laiskuudesta.
Kun pysähdytään kahvitauolle, niin riisun usein ajotakin ja heitän ajohousujen henkselit alas. Kun kahvit on juotu ja ajotakki taas tiukasti kiinni, kypärä päässä ja mahdollisesti jo hanskatkin kädessä, huomaan (tai yleensä joku muu huomauttaa), että ne henkselit ovat edelleenkin alhaalla. Ei ollut ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta.
Sama Murphyn laki koskee myös korvatulppia (kaikki eivät tunnusta tarvitsevansa moisia turhakkeita). Yhtä tyypillistä on, että puhelin soi juuri kun olet saanut toisenkin hanskan käteesi. Onneksi aina ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkien saavutettavissa, joten puhelimen voi jättää omaan arvoonsa. Myöhemmin voi sitten katsoa, oliko se jotain tärkeää, ja nauttia matkan jatkumisesta.
Starttaus / liikkeellelähtö
Liikkeelle lähdössä vasta haasteita riittääkin. Ensinnäkin avaimet. Kun pistää pyörän parkkiin, kannattaa ottaa tavaksi laittaa avaimet rutiininomaisesti aina johonkin tiettyyn taskuun, näin välttää turhat sydämentykytykset, kun avaimia etsiessä ehtii jo epäilemään hukanneensa/pudottaneensa tämän pienen mutta valtavasti ajoon lähtöä helpottavan helyn.
Toisenkin avaimeen liittyvän episodin kävin useampaankin kertaan läpi viime kaudella ratti- tai tässä tapauksessa puhutaan kai ohjauslukon kanssa. Istut jo pyörän päällä, valmiina lähtöön, mutta nostaessasi pyörän tuelta huomaat, että olet unohtanut pyöräyttää avainta kyseisessä lukossa. Tämä on tietysti mallikohtainen juttu, mutta allekirjoittaneen liki museo-ikäisessä pyörässä lukko on erillinen ja vaatii nousemista pois pyörän selästä. No, lisäliikunta on aina hyvästä.
Jos kaikki on tähän asti mennyt sujuvasti ja ehdit jo iloita tulevasta ajoreissusta, saatkin huomata, että ilosi oli liian ennenaikainen. Vaikka miten painat starttinappulaa, niin moottori ei inahdakaan. Ajatuksissasi ehdit heittää muutamankin laadukkaan tai ainakin selkeän suomen kielen "aatusanan. Onhan kyseisen pyörän kanssa huoltomies hikoillut jo useammankin kerran ihmetellen ja korjaillen vikoja, joita kesän aikana löytyi tolkuton määrä. Ilmeisesti siksi, että pyörä oli seissyt käyttämättömänä useampia vuosia, ennen kuin löysi tiensä meidän perheeseen. Sieluni silmin näen huoltomiehen terottamassa partaveistään ranteitaan tuijotellen, jos taas toimitan kyseisen kulkupelin hänen korjaamolleen. Epätovoisena sopersin kypäräpuhelimeen, että tää ei lähde käyntiin, ei kerrassaan minkäänlaista elon merkkiä, vaikka akkukin on ihan uusi.
– Ai niin, muksut pyörivät pyöräsi ympärillä. Tarkista tappokytkin, kuului vastaus. Sehän se. Yksi pieni kytkin oikeaan asentoon ja taas mennään.
Ajovarusteet tsek, stongalukko tsek, tappokytkin tsek, ryyppy päällä tsek. Pyörä hörähtää käyntiin iloisesti. Vaihde päälle ja menoksi - tai sitten ei? Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta pyörä sammuu saman tien. Tällä kertaa voin kiittää tekniikkaa, että sammui. Sivuseisontatuki on hieno keksintö, mutta ajon aikana jopa hengenvaarallinen ollessaan ala-asennossa. Ihan tarpeeseen tämänkin liikkeelle lähdön estävän varotoimen insinöörit ovat aikanaan pyöriin kehittäneet.
Yksinkertainen on parasta?
Vanha Virago 535 on yksinkertainen pyörä. Turhia nippeleitä siitä ei löydy. Vilkku, pitkät valot ja niin se tappokytkin. Näiden lisäksi löytyy yksi katkaisija, johon tutustuin jo suhteemme (pyörän ja minun) alkuvaiheessa. Kävimme edellisenä päivänä ajelemassa, ihan pikaisen noin sadan kilometrin lenkin. Kyseisellä reissulla kävimme ajoharjoitteluradalla, jossa oli paljon lähtöjä, pysähdyksiä ja muuta perusajoharjoittelua. Seuraavana päivänä lähdimme jälleen liikkeelle. Matkaa ehti taittua vain muutama kilometri, kun pyörä alkoi yskiä ja lopulta "hyytyi" tielle. Virtaa oli, startti toimi, mutta kun ei käynnisty, niin ei käynnisty. Jälleen mieheni riensi apuun huomatakseen, että varsinainen tankki on tyhjä ja neuvoi mistä löytyy nippeli, jolla saa varatankin käyttöön. Siis suunta tankkaamaan.
Tankkaus varmistaa matkan jatkumisen
Tästä päästäänkin seuraavaan kohteeseen: tankkaus.
Pyörän mallista riippuu, missä bensatankki sijaitsee ja mistä kohti pyörää tankataan. Pyörässäni tankki on istuimen alla, joten ensin tarvitsee aukaista penkin lukitus ja nostaa penkki tuelle ennen kuin pääsee itse tankin korkin kimppuun. Muutaman kerran jälkeen tämäkin operaatio sujui ihan mallikkaasti. Opin, että pyörää tankatessa kannattaa käyttää rauhallisia otteita, että välttyy roiskeilta. Bensan haju ajovarusteissa tai iholla on yllättävän sitkeässä.
Useimmat motoristit myös autoilevat, näin myös meillä. Liikkeellä ollaan kesät talvet ja ajetaan paljon, moottoripyörillä ja autoilla.
Erään kerran ajoin töistä kotia kohti, moottoripyöräillä tällä kertaa. Voidakseni seuraavana päivänä tehdä saman matkan samalla kulkupelillä toiseen suuntaan, kaarroin huolto-asemalle. Ajatukset jossain aloin tankkaamaan. Pienen hetken päästä katsoin tarkemmin pistoolia, josta menovettä laskettelin. Voi hitto! Sattumoisin molemmat nelipyöräiset kulkuneuvot olivat tuolloin diesel-vetoisia ja refleksinomaisesti olin ottanut väärän pistoolin käteeni. Tankki lähes täynnä lopetin tankkaamisen, työnsin pyörän parkkipaikalle ja seuraavaksi suunta kohti huolto-aseman kassaa.
En juurikaan hämmentynyt, ettei kolmikirjaimisella huolto-asemalla ollut alkeellisimpiakaan varusteita, joista olisi ollut apua tässä tilanteessa. Onneksi puhelimet on keksitty. Nolona ja täynnä harmistusta soitin kotiin ja "tilasin" letkua, puukon ja bensakanisterin. Aikani odoteltua sain pyytämäni tavarat ja siinä sitten nuorison pyöriessä mopoillaan ympärillä, kumarruin nöyrästi pyöräni eteen ja sain tankin tyhjäksi. Työnsin pyörän takaisin tankille ja näin pääsin ajamaan kotiin. Tämä oli ainoa kerta, kun olin kiitollinen kyseisen pyörän bensatankin pienuudesta.
Ajoon lähtö ja parkkeeraus
Mielestäni helpointa moottoripyöräilyssä on itse ajaminen, liikkeessä hyrrävoimat pitävät pyörää pystyssä. Haasteet ovat liikkeelle lähdössä, äkillisissä tilanteissa liikenteessä ja pysähdyttäessä.
Joskus ammoisina aikoina, kun elimme "markka-aikaa", juuri ajokortin saaneet joutuivat pitämään 80-lätkää ensimmäisen vuoden ajan. Tästä kanssakulkijat tiesivät, että edessä köröttelee tuore kuski. Jollakin tasolla kaipasin tuota läpyskää viime kesänä. Tosin ei sen viestin välittämiseen erillistä puskuritarraa tarvittu, kun onnistui sammuttamaan pyörän keskelle risteystä, mutta mahdollisesti olisi saanut enemmän ymmärrystä ja sympatiaa kyseisellä hetkellä. Sympatialla tai ilman sitä, yrität kiivaasti löytää juuri sillä hetkellä kadoksissa olevan ykkösvaihteen ja päästä alta pois.
Eräänkin kerran isommasta motoristitapahtumasta liikkeelle lähtiessäni, lisää sykettä saivat aikaan jo pidempään moottoripyöräilyä harrastaneiden, varmaan ihan kannustukseksi tarkoitetut tuttavieni kommentit: "Me katsotaan sitten kun lähdet ajamaan". Kiitos ihanat ihmiset!
Moottoripyöräillessä oppii ennakoimaan asioita. Liikenteessä se on tärkeää ihan hengissä pysymisen kannalta. Keltanokkana oppi ennakoimaan myös parkkeeratessa. On helpompi lähteä jatkamaan matkaa, kun etupyörä on valmiiksi lähtösuuntaan päin.
Mutta ei se parkkeeraaminenkaan aina suju kuin oppikirjoissa.
Elävät pinnat
Viime kesänä opin senkin, että pysähtyessä voi "liukastua" ja kaataa pyörän monella tavalla. Varsinkin sateella normaalisti pitävä savinen tienpinta muuttuukin äkkiä luistinradaksi, josta jalka lipeää todella helposti. Saman liukastelun saa aikaan ohut kerros hiekkaa asfaltilla. Onneksi pyörä on kevyt, ja on mielenkiintoista huomata, miten paljon voimia löytyykään hädän hetkellä, kun taistelet painovoimaa vastaan pitääksesi pyörän pystyssä.
Kannattaa myös tarkistaa, minkälainen pinta on alla, kun laskee pyörän sivuseisontatuelle. Suhteellisen kovapintaiselta näyttävä hiekka- tai sorapinta antaa yllättävän helposti periksi kevyenkin moottoripyörän alta. Sivuseisontatuen alle laitettavat "läpyskät" ovat kätevä väline estämään, ettei pyörä keikahda nutulleen. Kaltevalle pinnalle, kuten mäkeen tai loivempaankin rinteeseen parkkeeratessa on hyvä vähän tarkastella miten päin pyörä kannattaa jättää, että se löytyy palatessa siitä samalta paikalta pystyasennosta.
Pitkän ajomatkan jälkeen kun vihdoin pääset määränpäähäsi. Silmissäsi siintää jo lämmin suihku tai tukeva ruoka-annos. Nousemassa pyörän selästä, tulee ihmeellinen tunne, kun pyörä ikään kuin kellahtaa alta kumolleen. Unohdin laskea sivuseisontatuen alas!
Mitään ei mennyt rikki, vain itsetunto sai jälleen kolauksen. Pyörä ja leuka pystyyn. Näillä jatketaan.
Viime kesä oli lyhyt, mutta antoisa aloittelevan motoristin näkökulmalta. Paljon ehti sattua ja tapahtua, mutta moni asia sujui ihan kiitettävästi. Vielä on kosolti asioita, mitä oppia ja siinä on osaltaan syy, miksi monien muiden motoristien tavoin innolla odotan tulevaa ajokautta. Kaikista jo koetuista noloista tilanteista huolimatta jatkan sitkeästi tätä alkanutta taivaltani tarakkaharakasta motoristiksi. Katsotaan mitä kaikkea tuleva kesä tuo tullessaan.
Lue myös nämä:
Tarakkaharakasta motoristiksi, osa 1
Tarakkaharakasta motoristiksi, osa 2: Mistä oppi ja ensi kokeilut
Tarakkaharakasta motoristiksi, osa 3: ajo-opiskelun ilot ja surut
Tarakkaharakasta motoristiksi osa 4: Oman pyörän selkään