Äiti ja tytär: Moottoripyöräilyä kimpassa vauvaiästä koko perheen voimin - elämä täynnä elämyksiä

Iris Riihiluoma:

– Ensimmäisen moottoripyöräni Yamaha RD350:n ostin 70-luvun lopulla ollessani 20-vuotias. Työkaverini poika oli sitä myymässä. Koska poika oli alaikäinen tarvittiin moottoripyörän luovutuspapereihin hänen äitinsä allekirjoitus. Nimen saamisen edellytyksenä oli, että kävimme Sompasaaren satama-alueella opettelemassa moottoripyörällä ajoa. Myyjän ollessa tuttu sain pyörän osamaksulla, aloittaa Iris Riihiluoma.

– Ajokortin myötä minulla oli automaattisesti ajo-oikeus moottoripyörään, kypäräpakko oli tullut voimaan muutamia vuosia aiemmin ja naismotoristit olivat todella harvinaisia. Heihin suhtauduttiin pitkälti ihmetellen. Kerran alkuvuosina pysähdyin Itikseen tankkaamaan, kun joku mies tuli kysymään pyöräni teknisiä tietoja. En vielä silloin osannut vastata esitettyihin kysymyksiin, joten teeskentelin olevani hyvin kiireinen ja pakenin paikalta.

Työpaikkani sijaitsi rautatieasemalla Helsingin asematunnelissa, joten työmatkoja ei kannattanut edes harkita kulkevansa moottoripyörällä. Sen sijaan reissasimme työkaverini kanssa yhdessä. Helsingissä oli MP-kerho, mutta sinne pääsi vain kutsusta. Liityin jossakin vaiheessa valtakunnalliseen Touring Finlandia MK ry:hyn. Muutettuamme Kouvolaan liityimme Road Runners Kouvola ry:hyn.

Ladies´ Bike Club oli suht vastikään perustettu, kun lähdin lasten kanssa heidän järjestämälleen Itä-Suomen kierrokselle. Se oli vajaan viikon mittainen reissu, jonka yöpymiset olivat maatilamajoituksissa. Se oli ensimmäinen reissuni LBC:n (myöhemmin LBC / WIMA Finland ry) porukoissa, eli olen yksi kerhoon alkutaipaleella liittyneistä jäsenistä.

Tiian synnyttyä omat ajot jäivät hetkellisesti väliin. Laitoimme mieheni Wingiin sivuvaunun, jossa matkasimme Tiian ollessa ihan pieni. Näin matkustaminen oli todella kätevää. Pystyin imettämään vaikka kesken ajon. Seuraava kesä meni odottaessa Tiian pikkuveljeä. Tiian veljen synnyttyä sivuvaunu siirettiin minun Honda CX 500C:heni. Siinä sivuvaunu oli paljon parempi ja huomattavasti näppärämpi ajaa. Ollessani äitiyslomalla, pääsin viikolla tarvittaessa liikkumaan ja ajelemaan lasten kanssa.

Lasten kanssa reissaaminen on helppoa. Matkaa tehdään heidän ehdoillaan. Elleivät lapset nukuneet, niin sadan kilometrin välein pidettiin jalottelutauko. Sivuvaunun pressu/koppa vedettiin päälle vain jos satoi paljon. Muuten vaunussa tulee ihan liian kuuma. Tuuli on saanut puhaltaa, eivätkä he ole vilustuneet ajoviiman takia. Pienen tihkusateen kestää, kun ajoasut ovat kunnolliset. Lasten ollessa pieniä keinonahka-asut oli helppo pitää puhtaana ja vähän isompana nahka-ajoasu oli hyvä. Muutamat tietyt lelut olivat mukana ja söimme vain pysähdyksissä tauolla ollessa, etteivät tottuneet puputtamaan kaiken aikaa. Kyllä he ovat hyvin viihtyneet, maisemia katsellen. Tiian veli kyllä usein nukahti heti kun hänet laittoi sivuvaunuun.

Lapset ovat myös saaneet paljon osallistuessaan eri ralleihin. Hyvänä esimerkkinä on Jumbo Run. Tiialle selvisi vasta ylä-asteella, etteivät kaikki ole olleet tekemisissä vammaisten kanssa. Hän oli pienestä pitäen oppinut, että on olemassa hyvin monenlaisia ihmisiä, eikä ihmisten erilaisuutta tarvitse pelätä.

Lapsille tähdennettiin alusta alkaen, että sovittujen taukojen aikana hoidetaan kaikki pysähdystä vaativat asiat, esimerkiksi käydään pissalla. Arin, Tiian pikkuveljen ollessa toista kesää mukana LBC:n ajoreissulla, hän ihmetteli eivätkö tädit osaa käydä yhtäaikaa pissalla, kun piti niin usein pysähtyä. Tuolloin ihmiset olivat rutinoituneet käymään tietyllä huoltoasemalla tankkaamassa. Aina jollakin oli tankki tyhjä ja piti etsiä joku tietty huoltoasema. Nyttemmin ollaan sovittu, että LBC:n ryhmäajoon lähdettäessä jokaisella on tankki täynnä.

Aikanaan, kun lapset olivat pieniä ja talous oli tiukalla, pidemmät matkat tehtiin yhden pyörän voimin. Ajomukavuuden ja pyörän tasapainon takia toinen aikuinen ajoi ja toinen oli vaunussa ja lapset vaihtoivat paikkaa vaunun ja pyörän välillä. Jos veturin päällä on kaksi aikuista, niin se myös nostaa vaunun helposti ylös.

Sivuvaunumoottoripyörällä ajaessa on huvittavaa, kuinka usein automaattisesti oletetaan, että vaunussa matkustaa vain lapsi. Ohikulkijat vilkkuttavat ja hymyilevät ystävällisesti ja yllättyvät huomatessaan aikuisen vaunussa.

Aikanaan Tiian kanssa kahdestaan sivuvaunumoottoripyörällä reissatessa ihmiset välillä katsoivat pitkään ja ihmettelivät naista yksin lapsen kanssa moottoripyörällä liikenteessä. Kerran ollessamme Wima-rallissa Euroopassa halusimme tutustua vähän tarkemmin Liechtensteiniin. Saimme oppaaksemme paikallisen sivuvaunumoottoripyörällä liikkeellä olleen miehen, joka sattumoisin oli myös paikallinen taksikuski. Hän oli huolissaan meidän turvallisuudestamme ja Liechtensteinin suuresta katutöiden määrästä. Hyvää tarkoittaen, tarkoitusperiämme ymmärtämättä, hän opasti meidät suorinta tietä ulos maasta. Joten sillä kertaa jäi tutustumatta Liechtensteiniin. Kerran pysähdyin auttamaan motoristia, jolta oli loppunut bensa. Hän ei oikein tiennyt, kuinka suhtautua kun avun tarjosikin nainen lapsen kanssa. Nykyään asenne on jo huomattavasti rennompi ja naismotoristejakin on paljon enemmän.

Moottoripyöräily on näppärä liikkumismuoto. Tottakai harrastuksen puitteissa on tullut paljon kavereita, joihin muuten ei välttämättä olisi koskaan törmännyt. Jenkkiautoharrastuksen myötä on myös tullut ressattua jonkin verran. "Roditapahtumissa" harrastajakunta ja tapahtumat ovat kuitenkin hieman toisenlaisia kuin pyöräporukat. Meillä lapset ovat aina olleet mukana kaikkialla. Joskus on tultu sanomaan, että tarvitseeko lapsia raahata ihan joka paikkaan mukaan, mutta kun meillä ei ole mummoja, joiden luokse lapsia viedä. Pyöräreissuillamme olemme yöpyneet pääasiassa teltassa, jolloin majoituskustannukset eivät ole nousseet kalliiksi.

Erehdyksen ja opin kautta olen oppinut huoltamaan pyörääni. Moottoripyöräilyn alkuaikoina kuulin, että pyörän akku pitää irrottaa talven ajaksi. Iltasella sitten tutkin sitä ja poltin yöpaitani samalla. Onneksi akkuhappo ei tullut iholle asti. Eräällä Italian-reissulla oli pakko pysähtyä paikallisella moottoripyörähuoltamolla takapyörän pahan voblauksen takia. Italialaiset ihmettelivät, miksi suomalaiset huoltomiehet ovat laittaneet puslat väärin päin. Olin ihan hiljaa. En minä tiennyt, että sillä olisi mitään väliä, kuinka päin ne siellä ovat. Opinpahan jälleen uuden asian.

Nykyään olen niin laiska, että isäntä ja poika saavat hoitaa pyörien huollot. Kuitenkin on hyvä, ettei tien päällä mene sormi suuhun. Toki joskus vika on niin pieni, että jää sen takia löytymättä. Kerran Sveitsissä ihmeteltiin, kun ylämäkeen ajettaessa pyörä hyytyi. Vikaa etsittiin joka paikasta, ilmanputsarikin otettiin irti. Vika oli satunnainen ja vasta loppukesästä huomattiin, että bensapumpussa kaltevuusastetta ilmaisevan anturin osa oli vähän irti.

Matkoilta on paljon muistoja, niitä on vaikea laittaa mihinkään järjestykseen. Ennen Japanin Wima-rallia otin muutaman ajotunnin soolopyörällä, kun olin niin pitkään ajanut vain vaunua. Otetuista ajotunneista huolimatta huomasi, että etenkin kaarreajossa ajaminen ei ollut niin varmaa. Lisänä oli vasemmanpuoleinen liikenne. Mutta hienosti sekin meni.

Toisella Englannin reissullamme satoi, satoi, satoi, satoi ja samaan aikaan Suomessa oli hellekelit. Vähän silloin risoi, mutta näin jälkikäteen sitäkin on mukava muistella, että olihan kokemus. Jokainen matka mennään hetki kerrallaan.

Oma pyöräni on vielä tallissa, kun Tiian pyörä pitää saada ensin ajoon. Sitten vuorossa on sivuvaunu. Kesällä pääsemme pojanpoikamme kanssa kokeilemaan sivuvaunuilua. Sivuvaunulle tulee taas enempi käyttöä.

Tiia Riihiluoma:

– On vaikea määritellä ihan ensimmäistä oikeaa moottoripyöräilymuistoa. Olen nähnyt paljon valokuvia lapsuudessani tehdyistä moottoripyöräreissuistamme, joten muistot voivat olla niin sanottuja valhemuistoja. Olin 4 kuukauden ikäinen, kun lähdettiin Englantiin. Kysyin äidiltäni, että missä minä olen niissä kuvissa, niin hän näytti että tuo mytty tuossa moottoripyörän vieressä. Ajattelin, että joku olisi voinut napata minut, mutta toisaalta aika oli tuolloin ihan toisenlainen. Ei tarvinnut miettiä tuollaisia, pääasia oli (isompana, kun jo itse päästiin liikkeelle), että leirintäalueella osaa teltalle takaisin leikkipaikalta.

Ehkä ensimmäiset oikeat muistot ovat, kun reissattiin Euroopassa ja temmelletään pikkuveljeni kanssa jossakin leirintäalueella. Matkojen leiripaikat määräytyivät pitkälti meidän lasten mieltymysten mukaan. Siellä piti olla leikkipaikka, keinut, mahdollisesti trampoliini ja uima-allas oli ehdottomasti plussaa. Joissakin paikoissa oli lampaita tai poneja, niitä oli kiva käydä rapsuttelemassa.

Tai sitten kun ollaan lähdössä jälleen pidemmälle matkalle. Vanhemmat pakkailevat tavaroita moottoripyörän kyytiin. Meillä oli silloin pienempi sivuvaunumoottoripyörä (Honda CX 500 X ja EML-sivuvaunu), hienot liekkimaalaukset keulassa. Meidät oli veljeni kanssa jo puettu valmiiksi ja meillä alkoi olla kuuma, josta alettiin valittamaan. Isä sanoi, että lähettää meidät kummin luo Raaheen, ellei olla hiljaa. Siihen paikkaan loppui valitus ja kiukuttelu. Matkalle lähteminen oli aina kivaa ja jännittävää.

Tilanteesta riippuen matkaa tehtiin joko pelkästään sivuvaunumoottoripyörällä tai vaihtoehtoisesti kahdella pyörällä, isän ajaessa soololla ja äidillä vaunu. Matkustuspaikkoja pystyi vaihtamaan jomman kumman taakse tai sateen yllättäessä sivuvaunun kuomun suojissa. Koko peruskoulun ajan kävimme vuosittain ulkomailla. Ympäri Eurooppaa tai Pohjoismaita. Wima-ralleissa ollaan käyty äiskän kanssa. Kun on ikänsä niissä käynyt, niin on tullut paljon tuttuja ympäri maailmaa, joita on kiva nähdä vuosittain. Nyt netin aikana toki pystytään pitämään muutenkin yhteyttä.

2010 kirjoitin ylioppilaaksi ja lähdimme äitini kanssa Japanin Wima-ralliin. Japanissa alle 20-vuotias ei saa vuokrata moottoripyörää, mutta jotenkin sekin lopulta minulle järjestyi. En tiedä, ehkä se pyörä lopulta laitettiin äidin nimiin tai jotakin. Hieman jännitti äidin puolesta. Hän ei ollut lähes 20 vuoteen ajanut soolopyörällä, kun oli ollut meidän vaunun kanssa liikenteessä, jolla ei pysty kallistelemaan, mutta hienosti hän siitäkin selvisi.

Koko perheen voimin ollaan käyty sivarikokoontumisissa. Pidetään edelleen yhteyttä sivuvaunuporukoiden "nuorison" kanssa. Olemme lähes kaikki tunnettu toisemme pienestä pitäen. Kokoontumisajot rytmittävät vuotta. Alettuani opintoni erityisopettajaksi ja kesätöiden haitatessa harrastusta, niin en aina ihan joka kokoontumiseen ehdi, mutta sivuvaunukerhon ajokauden päättäjäisiin syyskuun lopussa on aina vähintään päästävä. Kerran ollessamme Saksassa kokoontumisajoissa mietin, että onkohan noloa kulkea vanhempiensa kanssa reissussa? Totesin, että ei se ole! Enemmänkin mahdollisuus ja on hienoa, että olen päässyt aina mukaan.

Pienestä pitäen olen tykännyt moottoripyöräreissuistamme. Meitä ei ole koskaan painostettu jatkamaan harrastusta. Isä kysyi varovasti haluanko ajaa kortin, kun sen aika tuli. Ajattelin, että onpa tyhmä kysymys, tottakai halusin, mielelläni, sehän oli itsestään selvyys. Joskus lukioaikana ajattelin, että tuleva poikaystäväni joko ajaa moottoripyörällä, istuu kyydissäni tai sitten vikisee itsekseen kotona, mutta kahta en vaihda: tanssiharrastustani ja moottoripyöräilyä. Toivon, että tulevaisuudessa joskus minullakin on sivuvaunumoottoripyörä, jolla voidaan mennä koko perheen voimin. Kävimme poikaystäväni kanssa viime loka-marraskuussa Australiassa Wima-rallissa, mutta tämän vuoden Unkarin Wima jää väliin kesätöiden takia. Norjaankin on haaveiltu reissua, mutta sen ajankohta on vielä auki.

Piikkikauteni jälkeen minulla oli ensirakkauteni keltainen vm.-82 Honda Scrambler 250. Viimeisenä kautena, jolloin ajoin sillä siihen tuli teknisiä ongelmia. En ole teknisesti lahjakas, joten tällä hetkellä se odottaa tallissa kunnostusta. Meillä pääasiassa isä huoltaa pyörät. Toki äitikin osaa, sillä hänen oli aikanaan pakko opetella myös huoltojuttuja. Itse osaan ihan perusasioita; öljyn, suodattimen ja jäähdytysnesteen vaihdot. Sekä tietenkin pestä, vahata, tankata ja ajaa. Viime kesän jälkeen opin tietämään vähän enemmän pyörästäni ja purkamaan sitä vähän pidemmälle, mutta moottorista en edelleenkään tiedä juuri mitään. Tarpeen vaatiessa, onneksi hyvin harvoin, voin soittaa isälle kysyäkseni mitä tarvitsee tehdä.

Olen LBC:n (Ladies´Bike Club-Wima Finland ry) jutuissa mukana, minkä muilta menoiltani ehdin. Osa LBC:läisistä on tuntenut minut pienestä pitäen, kun olen äitini kanssa osallistunut tapahtumiin. Vuosien varrelta on hauskoja muistoja ja tapahtumia kuvastaa hyvin, ettei ole väliä kuinka usein näkee, riittää että on yksi vahva yhdistävä juttu.

Oma pyörä on vielä tallissa, mutta vapuksi on tarkoitus ottaa pyörä ajoon. Haluan rauhassa kerrata ja suorittaa omaa ruosteenpoistoa, ennen kuin aletaan taas vetämään ennakoivan ajon koulutuksia, joita on tulossa tänä keväänä muutama enemmän kuin aikaisempina keväinä.

Haastattelu on tehty vappuviikonloppuna.