Henkilökuvassa Helena Königsbäck: vaikean onnettomuuden jälkeen takaisin Harrikan selkään ja motoristeja kuvaamaan

Kysymys: Helena Königsbäck, voisitko kertoa itsestäsi: kuka ja mitä olet ja mitä teet elääksesi?

Helena: Valmistuin taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna 1991. Olin teollinen designer vaate-ja kenkäteollisuudessa, kunnes aloin tehdä sisustuslasitaidetta täällä kotonani, isossa talossa meren tuntumassa Porkkalanniemellä metsän ja peltojen keskellä.

Kysymys: Miten ja millaisessa tilanteessa sekä tietysti miksi aloitit moottoripyöräilyn?

Helena: Moottoripyörät ja autot ovat kuuluneet lapsuuden kasvuympäristööni. Isälläni ja hänen veljellään oli Könnin konekorjaamo Torniossa, jossa totuin bensankatkuun ja moottoreiden pörinään. Paapalla oli Ifa, faijalla Trumppa ja broidilla Honda. Äitinikin ajoi nuorena moottoripyörää. Vasta kypsälllä aikuisella iällä tajusin haluavani ajaa myös itse.

Kysymys: Millaista opettelu oli alkuun ja oletko ajanut paljon?

Helena: Sain häälahjaksi ensimmäisen pyörän silloiselta puolisoltani vuonna 2004. Olin ihastunut siihen. Se oli Honda Shadow VT2 1100 cm³ ja sain sen yllätyslahjana. Mutta se oli liian iso peli minulle. Se karkasi käsistä ja vedin sen ojaan kotipihallani yhä uudelleen ja uudellleen, kunnes ymmärsimme, että se ei sopinut minulle alkuunkaan.

Sain seuraavaksi Yamaha Viragon, joka istuikin minulle niin hyvin, että pari lenkkiä pihalla ajettuani lähdimme exän kanssa Irlantiin. Ajoime Ruotsissa, Skotlannissa, Irkuissa, Hollannissa, Saksassa ja Suomessa. Pikkuvirrellä reissasin mm. Alppien yli Italiaan, Lapin läpi Kirkenäsiiin, Lofoooteillle, jne.

Vuonna 2007 pyörä vaihtui 600-kuutioiseksi Honda Shadowiksi. Sillä ajoin Skandinaviassa ja Euroopassa.

Vuonna 2008 lensimme Chicagoon josta ajoimme Route 66 seitsemän osavaltion läpi kolmessa viikossa Santa Monicaan. Se oli ensimmäinen kokemukseni Harrikalla, Street Bobilla. Sain samana jouluna ekan Harley-Davidsonini, vuosimallin 1991 HD FXR LR 1340 cm³:n.

Liityin Harley-Davidson Club of Finlandiin,  ja aloin kiertää ralleja Suomessa uusien HD-ajokaverieni kanssa. Siihen asti olin matkustelut oikeastaan vain ulkomailla. HD-leidiystävieni kanssa ajoin vuodesta 2009 alkaen eri puolilla Suomea. Kilometrikertymät eivät vuositasolla ole olleet kummoisia, 4000-6000 luokkaa, koska minulla ajaminen on aina liittynyt elämyksellisiin matkoihin, ei työmatkoihin.

Harley-Davidson on ihmisläheinen

Kysymys: Miksi juuri Harley-Davidson, ja voitko allekirjoittaa Harrikan tutkimustuloksen "moottoripyöräilevät naiset ovat onnellisempia ja seksikkäämpiä? Miten se ilmenee?

Helena: Harrikassa on sitä jotain. Automekaanikon tyttärenä ja Könnin mestarien perillisenä arvostan rakenteiden suunnittelua ja rakentamista. En osaa tarkalleen sanoa mistä on kyse. Ajotuntuma, moottorin ääni, tunne ja intuitio kertoo sen, että kyse on jostain enemmästä kuin kylmästä koneesta. Sitä on väsätty ja kehitelty japanilaiseen teknokraattiseen kopiointitehokkuuteen verrattuna pioneeerihengellä, vähän kotikutoisesti ja rakkaudella.

H-D:n koko karaktääri on ihmisläheinen. Sen tärinä ja veekakkosen jytke ovat ihan omaa luokkaansa. Koen sen eräänlaisena frekvenssiterapiana. Senkin, että se aina hajoaa ja sitä pitäää olla korjaamassa. H-D yhdistää ihmisiä ihan omalla tavallaan. En usko, että mikään markkinointi maailmassa olisi itsessään saanut aikaan tuollaista noin legendaarista tavaramerkkiä.

Nyttemminhän brändäys on ulottunut joka nippeliin ja avaimenperään, vaatteista ja varusteista puhumattakaan. Se nakertaa uskottavuutta samalla, kun tuotekehitys ja valmistusmaan vaihto nakertavat uskottavuuden lisäksi niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Harrikasta Harrikan. Legendaarisuus syntyy vilpittömän työn lisäarvona, liiallinen liikemiesahneus voitontavoittelu etusijalla tuhoaa sen . 

Se, että Harrikkaa ajava bikerlady olisi seksikkäämpi kuin esimerkiksi jotain vauhti-Kawaa ajava, enpä tiedä. Ellei sitten seksikkyydeksi lasketa, että näissä piireissä naiset osaavat aika usein rassata pyöriään itse. Luulen, että eniten se tulee Harrikka-heimon vaatetuksesta. Mustaa nahkaa, glittteriä, bitch genren lainoja. Tässä kontekstissa saa, on hyväksyttävää, ja jopa asiaan osin kuuluvaa, keikailla provosoivalla vaatetuksella. Harrikalla ajaminen on seksikästä ja se ehkä näkyy myös ulospän.

Kysymys: Millaisia kokemuksesi mukaan moottoripyöräilevät naiset ovat? Miksi muut naiset moottoripyöräilevät?

Helena: H-D-kulttuuriin kuuluvat mootttoripyöräkerhot ja se brotherhood-mentaliteetti ulottuu myös pyörällä ajavin naisiin. En ole muissa piireissä kohdannut olevani niin turvasssa kuin näiden veljien seurassa. Myöskään en olisi voinut kokea empaattisempaa sosiaalista yhteisöä onnettomuuteni jälkeen kuin H-D-sisaret. Olin tuen tarpeessa avioeron ja onnettomuuden jäljiltä, ja eheydyin paljolti parhaiden Harrikka-ystävieni avulla. Tärkeimmän tuen sain omilta pojiltani, etenkin esikoiselta.

Harrikkaa ajavat naiset ovat pääosin erittäin sisarellisia ja lämpimiä, samalla hauskoja ja reippaita. Luulen, että moottoripyöräily vetää puolensa rohkeita, seikkailunhaluisia naisia, joile ”tavallinen elämä” ei anna tarpeeksi kiksejä. Me olemme intiaaneja, shield maiden -tyyppisiä, vähän hurjia onnenkulkureita, joille ei tee tiukkaa ajaa jääkylmissään kaatosateessa, nukkua teltassa, laulaa ja tanssia aamuun asti.

Moottoripyörälläajo on kokonaisvaltainen elämys, jossa ei ole varaa töpeksiä, se vaatii ja se antaa. Mutta samaahan voi sanoa vaikka ajaisi muutakin merkkiä. Enemmänkin erityyppiset pyörät valikoituvat erilaisten naisten kesken. Ja esimerkiksi se, että Harrikkapiireissä on ladybikereiden keski-ikä varsin korkea. Se tosin johtuu varmaan myös Harrrikan kalleudesta.

Kysymys: Olit pahassa auto-onnettomuudessa. Voisitko kertoa siitä, mitä tapahtui, ja miten pahasti loukkaannuit?

Helena: Jouduin autolla väistämään vastaantullutta mutkansuoristajaa tielllä, jolla oli mustaa jäätä ja jään pinnalla vettä Hirsalan mutkatiellä joulukuussa 2012. Ei paljon auttanut, että harjoittelin jo 12-vuotiaana ajamaan jääradalla. Auto joutui liirtoon vastakkaisen puolen ojaan iskeytyen kiveen. Pääni löi vasten sivuikkunaa, joka meni iskusta rikki. Vasen solisluu katkesi, kylkiluut katkesivat sekä niska- ja rintarangan nikamat murtuivat, atlasnikama halkesi. Minut on koottu kolmella titaanitikkaalla ja kahdellakymmenellä neljällä ruuvilla kasaan. Olin traumapotilaana puolisen vuotta ja tuskat alkoivat vähitellen hellittää vuotta myöhemmin. Olen edelleen kivulloinen, mutta nyt elän aika normaalia elämää. Ballerinaa minusta ei kuitenkaan enää saa.

Paluu pyörän selkään

Kysymys: Toipuminen kesti pitkään, mutta se onnistui, miten koit sen, ja millaista oli palata moottoripyörän selkään? Oliko paluu lopulta pitkä prosessi vai onnistuiko se yhdeltä istumalta? Tuliko onnettomuudesta (vaikka se ei tapahtunutkaan moottoripyörällä) mitään traumoja liikenteeseen tai mp:llä ajoon?

Helena: Toipuminen on ollut tuskaista, armottoman kivuliasta. Saatoin herätä huutooni yöllä. Vuoteen en pystynyt nukumaan kuin yhdessä asennossa, tyynyistä rakennetussa kolossa. Hengitys oli kylkiluiden katkeamisesta johtuen pintahengitystä ja se piti opetella uudelleen. Olen unohtanut millaista se oli. Tiedän, että minulla on vielä paljon tekemistä päästäkseni sellaiseen olotilaan, että tunnen mielihyvää.

Pyörä ei pelottanut mutta epäilin vahvasti voimiani, riittävätkö ne pyörän käsittelyyn. Minulle oli alusta pitäen itsestäänselvää, että tahdon ajaa. Kysyin minut leikanneelta kirurgilta, saanko ajaa moottoripyörää tämän jälkeen ja milloin. Vastaus oli ehdoton ei. Minua ei pystytä toiseen kertaan korjaamaan. Jos vedän pahat lipat, se on sitten siinä.

Mutta olkoon sitten! Mielummin saappaat jalassa hymy huulilla suoraan pois kuin kituuttamalla katkerana kotona, uskaltamatta elää mieleistäni elämää.

Paluu pyörän selkään onnistui loistavasti vaikka etukäteen pelkäsin kovasti. Ajoin tänä kesänä liki 5000 km hymy huulillani.

Kysymys: Mikä auttoi sinua jaksamaan raskaitten kipujen ja hitaan toipumisen kanssa? Ja oletko nyt "kunnossa"? Jatkuuko toipuminen vielä?

Helena: Koin avioeron ennen onnettomuutta ja siinä traumassa olisi ollut tarpeeksi. Nyt niitä oli sitten kaksi, kovaa ankaraa tuskaa, fyysinen ja henkinen. En tiedä miten jaksoin. Se kaikki meni niin överiksi, että sitä ei kestänyt tajuta. Olin jossain ihmeellisessä pumpulissa ja elin päivän kerralllaan.

Paranemisen etapit kannustivat jatkamaan mutta vieläkin koen usein ilottomuutta, ahdistusta ja menetyksen surua. Puolison ja oman terveyteni. Minulla on pikku Bianca, Russell-terrierityttö, joka tuo elämääni lohtua ja iloa. Omat lapseni ja lapsenlapseni sekä ajokaverini kannustavat minua.

Kalenteri tulossa

Kysymys: Teit kahtena vuonna H-D-kuvakalenterit, ja nyt olet tekemässä ensi vuodelle useampien mp-merkkien ja sekä miesten että naisten kuvia sisältävää kalenteria? Missä vaiheessa mennään, ja millainen kalenterista tulee?

Helena: Tein H-D-ladykalenterin vuodelle 2013. Se oli seinäkalenteri johon kuvasin Harrikalla ajavia bikerladyjä oman pyöränsä kanssa, teemana oli "asenne". Kuvat ovat hyvin ihmisläheisiä. Mokasin täysin arvonlisäveron kanssa ja sain takkiini taloudellisesti. Seuraavana vuonna tein vastaavan kuvakoosteen H-D-miehistä, mutta onnettomuuteen joutumiseni tuhosi sillä kertaa myyntikauden. Onneksi H-D-sisaret pelastivat tilannetta ja saimme koottua 2000 euroa hyväntekeväisyyspottia Uudenmaan Vammaispalvelusäätiölle. Oman kuvaustyöni tein kokonaan ilmaiseksi.

Olin jo päättänyt etten enää ikinä tee kalenteria, mutta veri vetää. Nyt on juuri valmistumassa kuvakooste eri pyörämerkeistä; vanhoja, uusia, harvinaisia, rakennetttuja, museopyöriä. Missioni on tällä kertaa "mentorointi". Otin mukaan nuoren kuvaajan Mia Johanssonin ja assariksi Janitta Korpi-Anttilan. Tästä tulee keissi, valmennuskeissi siitä, miten yrittämällä onnistuu vaikka nollabudjetilla. Se, että juttuja voi tehdä vaikka ei olisi rahoitusta kunhan on visioita, taitoa, ahkeruutta ja paneutumiskykyä.

Tämä seinäkalenteri on hieno joululahjaidea! Kuvista voi myöhemmin kehystää hienoja tauluja.

Kysymys: Mitä muuta on tuloillaan?

Helena: Rakastan kuvata pyöriä ja ihmisiä yhdessä. Ensi vuodeksi on tekeillä hyvin mielenkiintoinen hanke, jota suunnittelen paraikaa. Sitä, että yhdessä voi onnistua toteuttamaan unelmia, joihin ei yksin olisi mahdollisuutta. Aidolla sisar-veljeshengelllä.