Ladies´Bike Club/Wima Finland ry:n osastolta saimme vinkin, että heidän osastollaan Kuopion moottoripyöränäyttelyssä sunnuntaina olisi paikalla yksi kerhon pitkäaikaisimmista jäsenistä, Anja Kauppinen. Hieman yllätettynä Kauppinen huomasi olevansa haastateltavana, mutta vauhtiin päästyään tarinaa ja naurua riitti.
Mistä moottoripyöräharrastuksesi aikoinaan lähti?
– Varmaan isäukon Jawasta. Olin 5-6 vuotias, kun isällä oli Jawa. Hän ajoi sillä kaikki työmatkat ja muut, ympäri vuoden. 18-vuotiaana minulla oli jo rahat valmiina moottoripyörän ostoa varten, mutta isä pisti hanttiin. Hän sanoi: "Tyttö p****le et osta moottoripyörää. Siitä on seurauksena vain reumatismi". Niin moottoripyörän osto siirtyi ja siirtyi. Lopulta hän antoi periksi. Testasi kyllä, osaanko ajaa.
Milloin hankit oman pyörän?
– Hommasin oman pyörän, kun lapset kasvoivat tarpeeksi isoiksi. Mikään dokumentti ei kerro tarkkaan. Ensimmäinen oma, ihka oikea moottoripyörä on ollut varmaan joskus vuonna 1990-91. Eli minulla on ollut pyörä yli 30 vuotta. Ajanut olen toki paljon kauemmin.
Kuinka mones pyörä tämä on?
– Itse asiassa vasta neljäs. Tätä ennen minulla oli Suzuki, Kawasaki ja toinen Suzuki. 90-luvun lopussa tuli LBC/Wima Finlandin myötä kansainvälisiä tuttuja Saksasta. He olivat sitä mieltä, että tarvitsen kunnollisen moottoripyörän. Yhden talven he etsivät, katselivat, kävivät koeajamassa, tinkasivat hinnankin valmiiksi ja sitten vaan ilmoittivat minulle, että ota kypärä ja ajokamppeet mukaan, pyörä odottaa sinua täällä Hampurissa. Tämä on Bemarin perusgessu vm. -87, Paris-Dakar -mallin kevyempi versio, suunnattu Italian markkinoille silloin 80-luvulla.
Vuosikymmenten aikana kilometrejä on kertynyt aika paljon.
– Yksinomaan tällä pyörällä toistasataatuhatta. Olen kotoisin Kuopiosta ja kun aikoinaan hommasin tänne oman pyöräni, niin eihän täällä ollut muita naispuolisia kuskeja. Ei yksinkertaisesti ollut. Kun minut kutsuttiin mukaan LBC/Wima Finlandiin vuonna 1993, niin olin aivan innoissani että hitto, onko lisäkseni muitakin naismotoristeja? Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana, piti ajaa 250-300 kilometriä, että tapasi muita naismotoristeja. Ja tietenkin se sama matka takaisin kotiin. Siksi LBC/Wima on jäänyt minulle veriin.Siellä on aina ajokavereita.
– Kun 90-luvun lopulla tutustuin saksalaisiin ja muihinkin eurooppalaisiin motoristeihin, niin mukaan tuli tarkempi ajo-opetus ja myöskin tekninen apu. Siihen aikaan jouduin kaiken tiedon hakemaan muualta, kun ei Suomesta löytynyt. Jossakin vaiheessa, Pieksämäen moottoripyöräkerho PiMoKe:n nuoret miehet olivat sitä mieltä, että tarvitsen koulutusta ja opetusta. He antoivat minulle crossi- tai enduropyörän ja veivät minut metsään. He näyttivät, miten pyörä toimii ja sanoivat, että älä laske kaasua, kierrokset ei saa laskea alas. Kaadoin sen pyörän siellä metsässä 17 kertaa, mutta mikään ei ole pelottanut sen jälkeen kun tiesi, miten pyörää voit hallita. Jos pyörä kaatuu, niin voit nostaa sen pystyyn ja jatkaa matkaa. Jos on suinkin vaan mahdollista, niin suosittelen aivan kaikille pientä enduro-harjoitusta. Oppii ajamaan hiekalla, vähän epätasaisemmassa maastossa. Niin saa pyörän paljon paremmin hallintaan.
Vuosien aikana pyörän tekniikka on kehittynyt ja niiden tehot nousseet.
– Eilen oli likkojen kanssa puhetta, että kun aloitin, niin huippukuutiot oli siinä 400-450cc. Nyt kun laitetaan 1000cc pyörä, niin sehän painaa ihan mielettömästi. Pitää muistaa suhteet, miten paljon voimaa/kiloja pyörässä on, suhteessa ajotaitoon. Jos mahdollista, niin kannattaa aloittaa ja opetella kaikki perusasiat, aavistuksen pienemmällä pyörällä, jolloin voi siirtää ne tiedot ja taidot isompaan pyörään.
Kerro vähän reissuistasi.
– Wau. Meidän ensimmäinen, niin sanottu ulkomaan reissu tapahtui kerhon puitteissa Ahvenanmaalle. Käytiin opettelemassa, miten pyörä sidotaan laivaan. Siellä oli hauskaa opetella kun 30 kilometrin jälkeen tulee käännos, sitten taas 30 kilometriä ja käännös. Aina oli edessä meri tai joku muu.
– Varsinainen ulkomaan reissu oli -97 Hollantiin, jossa oli viikon mittainen Wima-ralli. Sen viikon aikana tutustuin naapuriteltassa asuviin saksalaisiin ja hollantilaisiin naismotoristeihin. Seuraavana vuonna ajelin itsekseni toiseen Wima-ralliin. Palatessani rallista käytiin ostamassa, nyt jo tutuiksi tulleiden motoristiystävättärieni opastuksella, oikeanlaiset ajovarusteet, suojat, kaikki mitä tarvitaan leiriytymiseen. Silloin sain myös ajo-opetusta, miten Euroopan teillä ajetaan. Mitä pitää tietää ja miten pitää käyttäytyä. Sain heiltä valtavan hyvän koulutuksen jo silloin aikoinaan. Seuraavat kymmenen vuotta olin ikäänkuin heidän ottotyttärensä.
Mitkä ne pääopit Euroopan teillä ajettaessa oli?
– Kun menet normaalia mutkamaantietä, varaudu aina siihen että siellä voi mutkan takana olla traktori poikittain. Jos on traktori poikittain tai se matelee hitaasti, opettele hitaasti kiemurrellen ajamaan sen perässä, kunnes tulee väylä auki ja voit ohittaa sen turvallisesti. Moottoritiellä: Vielä siihen aikaan oli sääntö, että laitakaista on varattu poliiseille ja ambulansseille. Voit ajaa niin paljon, kun sielu sietää, voit ohittaa, käydä uloimmalla kaistalla, mutta moottoripyörä palaa aina reunakaistalle. Tehtiin ryhmäajot, paraatiajot, kaupunkiajot ja pyörän parkkeeraus. Eli perusasiat. Nyt jos joku kiukuttelee, että mitä teen sillä hidasajolla, tai että pitäisi osata ajaa rinkulaa. Jos haluaa pärjätä reissussa, niin kannattaa opetella.
Muistoja reissuilta on varmasti lukemattomia. Mikä nyt päällimmäisenä tulee mieleen?
– Herranen aika. Se on aivan ihana, kun tiedät että sinulla on määränpää. Oli sade, helle tai keli mikä tahansa. Ajat 2000-2500 kilometriä ja pääset leiriin...niin se vastaanotto...siellä on vastaanottokomitea...Anja pääsi perille. Ehkä kaikkein hauskinta on, kun tietää, että on ohjelmaa, mihin ei ole mikään pakko osallistua. Ja sitten kaikki yhteiset muistot, kommervenkit, kommellukset, hauskat paikat, nähtävyydet...kaikki. Minun Wima-reissut on sitä, että viikko menomatkaan, viikko perillä ja viikko paluuseen. Tämän pyörän kanssa on kierretty 14 Euroopan maata. Liechtenstein meni pikkuisen ohi, kun en älynnyt, että se oli tässä. Mutta laskuissa mukana.
– Kaksi vuotta sitten kesällä oli ensimmäinen kerta, kun bemari jätti tien päälle. Olin tulossa Hollannista, kun hävisi kaikki sähköt. Siitä lähtien tämän kanssa on temppuiltu ja tehty. Kaiken huippu oli, ettei meidän kylältä löytynyt mistään apua. Tein itse sen minkä osasin, yritin kysyä asiantuntijoilta ja sitten tyhmän rohkeasti huoltoporukan kanssa, lähdettiin Varkaudesta Kotkaan, ajokauden päätökseen. Sieltä löytyi asiantuntija-Kaarin, joka suoritti mittauksia, asiantuntija-Heidi, joka tiesi että Kokkolasta löytyy sähkömies-Pekka. Kuukausi siitä, niin pyöräni oli Kokkolassa korjattavana ja tuli takaisin kolme viikkoa sitten. Mathilda on taas tikissä.
Mistä pyöräsi Mathilda on saanut nimensä?
– Saksalaiset ystävättäreni järjestivät pyöräni 10-vuotisjuhlan kunniaksi kastetilaisuuden ja niin siitä tuli Mathilda.
Kuinka paljon ajat kotimaassa?
– Saa nähdä. Olen hirveän vähän ajanut kotimaassa. Viime kesänä tuli 400 kilometriä ja edellisenä kesänä vähän enempi. Se jää varmaan ihan 2000-3000:en kilometriin. Olen aina lähtenyt jonnekin kauemmas, mutta nyt kun ikää karttuu ei aina jaksa lähteä ajamaan kaikkia pitkiä matkoja. Luulen, että kotimaan kilometrejäkin alkaa kertymään. Vuodessa ajan 8-12 tuhatta kilometriä. Se on semmoinen normaali.
Kuinka innolla odotat uuden ajokauden alkua?
– Joka kevät on ihan tautinen olo. Kuten huomasit, eilen paistoi aurinko, toissapäivänä paistoi aurinko ja kun tänään lähden, niin on pikkuisen kylmää, räntää tulee. Siinä on hirveän kiva ajokauden alku. Sen jälkeen kaikki kelit on ihania.
Aiheesta aikaisemmin:
Sari Poromaa ja sivuvaunu-Ural keräävät kiinnostuneita ympärilleen minne menevätkin
Äiti ja tytär: Moottoripyöräilyä kimpassa vauvaiästä koko perheen voimin - elämä täynnä elämyksiä