Näin alkoi tarina siitä, kuinka Marjo ja Yamaha FZ6-S '05 lopulta löysivät toisensa. Tämä ei ole tavanomainen äitienpäivän tarina, mutta kuitenkin omalla tavallaan hyvin kaunis ja elämänmyönteinen. Ja näin tämä tarina jatkuu:
Marjo ja äitinsä Rauha-Irmeli Laine kesällä -99. Kuva: Samuel Laine
Ahdistin itseni tarkoituksella nurkkaan. Ainoa tie sieltä pois, on ajaa A-kortti, koska lupauksia ei rikota! Opetusluvalla, se oli heti selvää. Saisin ajaa ja treenata niin paljon, kun aikataulut antaisivat myötä. Hommaan opettajan.
"Mopottimesta" oli jo mielikuva. Mies selaa ilmoituksia. Yli 300 kilometrin päässä olisi. Lähetän Ystävät katsomaan. Samaan aikaan lähelle tulee myyntiin samanlainen, mutta kolaroitu. Menen koeistumaan, jalat yltää maahan. Tämä malli sen on! Minun tuleva, ikioma. Possu vasaran alle ja rahat tilille. Vielä toinen tsekkireissu Ystävälle ja samalla tarkoitus ilmoittaa, että ostan. Mutta... se on varattu!
Lauantain päivitän myynti-ilmoitusta. Itkeä tihrustan, kun tietoihin päivittyy sana myyty. Mies ei käsitä, sehän oli vain moottoripyörä. Rauhoittelee, että aikaa on.
Samana iltana teen itselle tunnukset ja laitan hakuvahdin töihin. Illalla yhdeksältä, kilahtaa. Miehen puhelin ei tiedä mitään. Samanmoinen pyörä kun se, mitä en aamulla saanut.
Laitan myyjälle viestiä ja sovin, että soitetaan aamulla. Vastausviestissään hän kirjoittaa, ettei tee mitään ennen soittoamme. Tuskin yön aikana muutenkaan mitään tapahtuisi. Aamulla odotetaan, edes siihen kymmeneen, kun on pyhä ja kaikkea. Viimein soittaessa kuullaan, että joku on meinannut tulla sen jo hakemaan.
Marjon Yamaha FZ6-S '05. Kuva: Marjo Niemimaa
Lähetin samat Ystävät katsomaan tätäkin yksilöä. Saan kuvia edestä ja takaa. Ristikuulustelun perusteella vaikuttaa hyvältä. Mies soittaa uudelleen ja sopii, että alamme järjestämään kuljetuskalustoa seuraavalle lauantaille... Koska näillä korkeuksilla, kotipihakin on vielä lumessa, eikä ostajalla, minulla, ole korttiakaan.
Joten, miehen syntymäpäivänä vietetään parisuhdeaikaa autossa ja koska korona jyllää, ei pysähdytä edes huoltoasemille. Olen pakannut mukaan termarin ja reissueväät, käynyt ostamassa kuljetustelineen ja uusia kiinnitysliinoja. Lapsi pääsee onneksi tädille hoitoon, olisi pienelle liian rankka reissu.
Perillä ihastelen. Mies tutkii ja kyselee. Teen kaupat. Mopotin kyytiin. Nopeat kahvit Ystävien luona ja isot kiitokset halien kera. Auton keula kotia kohti.
Kesä treenataan tiiviisti. Ensimmäinen käsittelykoe elokuun lopussa "kaatuu" kolmannessa tehtävässä. 50km/h väistössä. Varaan uuden ajan.
Viikkoon en koskekaan mopottimeen. Mietin, että jos en onnistu toisella kerralla, kortin saaminen siirtyy keväälle. On jo syksy ja kelit sen mukaiset. Paine on hirveä.
Kuva, joka Marjolla oli taskussaan ajokokeen aikana. Kuva: Erkki Halttunen
6.9'21 laitan ajotakin povitaskuun minicrip pussin, jossa vanha syksyinen valokuva minusta ja Äidistä sieniretkellä. Sekä valkea höyhen, joka viimeisinä treenipäivinä ilmestyi mustalle asfaltille, ajokenkäni eteen. Olo on epätodellisen levollinen!
Samana aamuna ajan ensimmäistä kertaa täysin itsenäisesti, ilman esiliinaa ja kauhukolmiota.
Ajan hautausmaalle.
Äidin luokse.
Nyt ensimmäinen täysi ajokausi siintää puhtaana edessäni. Mopotin nukkuu Ruususen unta toisella paikkakunnalla.
Tiedän jo, minne sillä päädyn kevään ensiajolla.
Hautausmaalle. Äidin luo.
Mutta, vain käymään. Koska minä olen pitkän odotuksen jälkeen alkanut elää!
8.9'21 Ensimmäinen keskiviikkoinen moottoripyöräporukoiden kahvimitti, minne osallistuin. Kuva: Tuire Helenius