Harri Hjulgren ajaa tällä matkalla huoltoautoa, ja oli parhaillaan jossain Lakselvin tienoilla Norjassa, kun soitimme hänelle. Kolmen motoristin joukko ajoi silloin seuraavaksi Norjan puolta Utsjoelle ja sieltä sillasta yli Nuorgamiin. Utsjoella oli sitten vastassa Pekka Aution ajama huoltoauto, ja Harri puolestaan lähtisi ajamaan takaisinpäin.
Kaksi päivää aiemmin Hjulgren ja hänen ystävänsä olivat yrittäneet CanAmeila ajaa kutakuinkin saman reitin - tosin paljon tiukemmissa pakkasolosuhteissa, sitä riitti -20-25 asteen välillä. Hjulgrenin yritys oli kuitenkin päättynyt metsähallituksen puolelle Rovaniemen ja Kittilän välisellä tiellä vain 96 kilometriä ennen maalia. Kolmipyöräinen oli sujahtanut kolmisen metriä tieltä, joten ei ollut toivoakaan saada sitä pois sieltä, vaan hänen osaltaan oli pakko keskeyttää yritys ja noutaa pyörä myöhemmin pois ojasta.
"Lämmintä" ja lumisadetta
Keli tätä kirjoitettaessa matkalla olevalla ryhmällä on ollut hyvä. Lämpötila oli aamulla lähtiessä -18°C, mutta lämpeni siitä, ja oli puhelun aikana noin -8°.
– Ongelmia tuottaa tällä hetkellä lumisade, joka haittaa näkyvyyttä ja hidastaa vauhtia, Hjulgren kertoi. – Kun selkeällä kelillä emme huoltoauton kanssa satasen alueella oikein pysyneet moottoripyörien perässä, niin nyt nopeus on gps:n mukaan vain 72 km/h.
Arctic Buttin ajajilla ei kuitenkaan ollut vielä mitään hätää, sillä he olivat noin 45 minuuttia edellä aikataulusta
– He eivät tietenkään ole voineet saada sitä ajamalla, vaan kyse on siitä, että kun sää on näinkin "lämmin", niin he ovat voineet aiottujen 20 minuutin taukojen sijaan pitää vain 10 minuutin taukoja. Niin että jos tämän legin aikana hävitään lumisateen takia muutama minuutti, niin se ei vielä haittaa millään tavalla.
Mikä ihmeen Arctic Butt?
– Tämän SS1000 Arctic Buttin idea on siinä, että se tapahtuu koko ajan napapiirin pohjoispuolella. Siksi eteläisin paikka on Rovaniemi. Tämähän oltaisiin muuten voitu ajaa pelkästään Suomen Lapin alueella, mutta tässä oli ideana parin lisäpisteen nappaaminen. Eli sen lisäksi, että kuljettajat käyvät Nordkapissa, joka on Norjan pohjoisin kolkka, he käyvät myös Suomen pohjoisimmassa pisteessä eli Nuorgamissa, Hjulgren selventää.
Perustaukojen lisäksi pyörien kuljettajat ovat 100 kilometrin ajon välein pitäneet viiden minuutin pomppimistaukoja lämmitelläkseen.
Idea ajoon oli heitetty viime syksynä pidetyssä IBA (Iron Butt Association) Finlandin syyskokouksessa, ja Harri oli luvannut järjestää sen poikkeuksellisen nopealla aikataululla.
– Yleensä tämäntyyppisten ajojen järjestämiseen varataan vähintää vuosi. Minulla kuitenkin oli kokemusta ja neljästä talviajosta, joten ajattelin ottaa sen hoitaakseni.
Talviajossa on haasteensa
Talvisten rautahanuriajojen haasteeksi Hjulgren mainitsee turvallisuuden lisäksi kaluston.
– Vehkeet pakkaavat hajoamaan tosi kylmillä keleillä. Ja tietysti riskit ovat muutenkin suuremmat. Kuvaavaa on se, että jossain Etelä-Suomessa kun ajaa hyvin suunnitellun 1609 kilometrin ajon 18-19 tuntiin, niin talvella siihen menee helposti 22-23 tuntia, jopa enemmänkin.
– Tauot venyvät pidemmiksi väkisinkin, kun on paksut varusteet päällä ja joutuu hanskat kädessä tankkaamaan, ja siihen päälle kaikki pukeminen ja riisuminen. Ideahan sinänsä on pähkähullu, mutta aina tällaiseen löytyy osallistujia. Toisaalta eihän tänne aloittelevia kuljettajia päästetä mukaan, vaan kaikilla pitää olla takana rauta-ahteriajoja ja lisäksi kokemusta talvimoottoripyöräilystä.
Turvallisuus ajossa onkin keskeisessä osassa.
– Silti ei voi koskaan tietää, mitä talvisissa oloissa tapahtuu. CanAmeistamme toisen pakki meni Nordkappissa jumiin, joten lähtömme sieltä myöhästyi puolitoista tuntia.
Varusteet ja kokemuksen merkitys
Mutta mikään kokemus ei oikealla asenteella mene hukkaan, ei myöskään Hjulgrenin epäonnistunut ajoyritys.
– Sain siitä kosolti kokemusta kypärän ja muitten ajovarusteiden toiminnasta äärimmäisissä käytännön oloissa ja eri pakkasoloissa. Nyt osaan neuvoa, mitä varusteita kannattaa käyttää ja miten, Hjulgren myhäilee.
– Etelässä varusteita harvemmin pääsee testaamaan kunnolla. Pieni lenkki -10° pakkasessa ei anna oikeaa kuvaa siitä, miten esimerkiksi ajolasit huurtuvat 25 asteen pakkasessa vaikka 300 kilometrin ajon aikana.
Talvimoottoripyöräily vaatiikin varusteilta paljon. Hjulgren ei itse käyttänyt sähköllä lämmitettäviä ajovarusteita, vaan luottaa kerrospukeutumiseen. Hänellä oli Rukan ajopuku, jonka päällä oli vielä pilkkihaalari.
– Vaikka sitä onkin huvittavasti sen näköinen, kuin olisi kalaan menossa, niin alla on kuitenkin täysi suojavarustus, Hjulgren selventää. – Monet käyttävät crossisuojia pilkki- tai kelkkahaalarin alla.
Pää ja näkeminen
– Sähkölämmitteinen visiiri voisi kuitenkin jatkossa olla harkittava juttu. -15 asteen lämpötilaan asti pärjää vielä crossilaseilla, mutta kun siitä kylmenee, niin joutuu laittamaan visiirin siihen päälle. Kuvaavaa tällaiselle ajamiselle on, että minullakin on ollut täällä matkassa kolme eri kypärää: tavallinen integraali-, crossi- ja vielä kelkkailukypärä.
– Vaikka moni varustevalmistaja lupaa lasien olevan huurtumattomia, niin tällaisessa tositestissä, kun ajetaan pitkiä matkoja kovassa pakkasessa, jyvät selviävät akanoista. Minullakin oli yhdet tuliterät lasit mukana, joilla ei sitten lopulta tehnyt yhtään mitään.
Pää on tietysti se, mikä on talviajossa hankalin suojattava.
– Näin pitkällä matkalla tarvitaan vähintään kolme kuivaa neopreenihuppua, niin että aina 500 kilometrin välein voi vaihtaa aina täysin kuivan hupun. Huppu kun kostuu väkisin mm. hengityksestä ajon aikana.
- 25° asteen ajossa CanAmeilla alkoi jo kelkkakengissäkin olla kylmä. Se hiipi jalkapohjista sisään neljistä päällekkäisistä sukista huolimatta, ja Hjulgren olisikin kaivannut vielä paria sukkakerrosta lämmikkeeksi.
– 30 asteen pakkanen alkaa olla jo sellainen, ettei pyörää enää uskalla sammuttaa edes tankatessa.
Puhelinhaastattelua tehtäessä hyvin sujuvan Arctic Butt -ajon Hjulgren uskoo loppuvan jopa jo neljän pintaan aamulla, koska joukko on jo noinkin paljon etuajassa. Toivotaan niin, ja Motouutiset toivottaa hyvää menestystä loppumatkalle!