Sivuvaunumoottoripyörällä Mansaarelle ja takaisin, osa 1: Miksi – ja miten – mennä Manxille?

Matkaanlähtöä ja navigointia

"Huomasin netissä surffaillessani, että Saarella on ajettu kilpaa sivuvaunuilla jo 99 vuotta.

Siis Mansaarella tietenkin. Tuumasta toimeen: sinnehän täytyy sitten mennä sivuvaunumoottoripyörällä. Pienen tiedustelun jälkeen meitä oli kaksi rohkeaa lähdössä retkelle, minä ja Morrison. Ajokkeina toimisivat Yamahan aina luotettavat tuulennopeat FJ 1200 -ajokit varustettuna Side Bike Comete -vaunuilla. Yhdistelmä on siisti, siro ja aistikas.

Onneksi aikaa kisoihin oli vielä muutama kuukausi, joten saimme varattua Finnlinesiltä liput menomatkalle Traveen (Travemünde). Kun lähtö osui toukokuun puolelle, oli hinta vielä suhteellisen siedettävä.

Sivarilla kun liikutaan, niin päivämatka on vain noin puolet soolomotolla ajettaviin matkoihin verrattuna. Olemme päätyneet noin 300 kilsan päivämatkoihin, jos ei muuta tarvetta esiinny.

Kerran venytimme matkan tuplaksi ja se kyllä kostautui seuraavana päivänä ylimääräisenä tuskana. Sivarilla keskisen Euroopan ruuhkaisilla teillä ei pääse pujottelemaan kuten soololla.

Kuumassa ilmassa – tarkoittaa +30 tai enemmän – rekkojen välissä FJ:n ilmajäähdytteinen pata toimii kiukaana hyvin tehokkaasti. Ja stautahan piisaa Saksassa ja Briteissä ihan riittävästi.

Lautta rantautui Traveen, josta olimme tutkailleet muutamia majoitusvaihtoehtoja lähialueelta. Majoitus löytyi toisella yrittämällä ja hinta-laatusuhde oli ihan ok. Tällä retkellä opimme, että monista navigaattoreiden näyttämistä majoituspaikoista oli valot sammutettu pysyvästi koronan seurauksena. Loppuretkellä katselimmekin majoitusliikkeiden tarjontaa Google Mapsin kautta. Tapa osoittautui toimivammaksi, koska nettiyhteydet yleensä katkaistaan, kun toiminta loppuu.

Villa Löwenherz ja kanaalin tunneliin

Seuraava majoitus oli legendaarisessa Villa Löwenherzissä. Paikka toimii edelleen, ja on ihan kiva ja viihtyisä. Ja kuten usein ennenkin, paikalla on myös ns. wannabee-motoristeja, mutta kukinhan saa harrastaa kuten haluaa, ei se ole keltään pois. Edelleen on voimassa laskutustapa, jossa asiakkaalla on mukanaan lappu, mihin merkitään juomiset ja syömiset. Poistuessa sitten ynnätään, mitä kaikki maksoi.

Seuraavaksi pistimme Jammut tulille ja reitti kohti Calaisia. Tuli mittattua se tuulennopeuskin, about 185 navin mukaan. Olin netistä katsonut, että kanaalin alittava tunneli juna velottaisi sivarikuskia 75 euroa per suunta, ja alitusaika olisi 35 minuuttia. Siispä Le Tunnel -kilpiä seuraten. Kassalla tyttö sanoi: "250 euroa kitoos". Minä siihen, että "netissä oli 75 euroa". Lippuneiti kommentoi, jotta "olisit ostanut sieltä netistä".

Ostin kuin ostinkin kalliin piletin, tulihan kuitenkin kaksi retkeä samalla kertaa: eka ja vika tunnelijuna.

Itse ajoaika oli tosiaan 35 minuuttia, mutta lastaus ja purku veivät toista tuntia, joten kaikkineen pari tuntia vierähti. Laivat ajavat 2,5 tuntia ja maksavat alle satasen suunta. Aina oppii.

Duxfordin ilmailumuseon aluetta.

Vasemmanpuoleista liikennettä ja Duxfordin ilmailumuseo

Rantaan päästyämme opettelimme ajamaan vasemmalla, ja Canterburyn suunnasta löysimme mökkimajoituksen sopivaan hintaan. Saimme olla ihan yksin siellä, kun brittien kesäsesonki alkaa vasta myöhemmin.

Aamulla matka jatkui pohjoiseen. Muutaman tunnin ajon jälkeen vasemmalla oli kyltti "Duxford, ilmailumuseo". Joku kello kilkatti, että tuonne. Ja tosiaan vanha sodan aikainen ruohopäällysteinen lentokenttä, ja noin kymmenen isoa hangaaria täynnä katsottavaa.

Eräs opas kysyi meiltä kauanko aiomme olla paikalla. Kuultuaan, että vain tämän iltapäivän, hän suositteli käymään kahdessa hallissa ja tulemaan uudestaan kolmeksi päiväksi.

Totta puhui, tullessamme toisesta hallista näimme kolme Spitfireä laskukiidossa ja se ääni! Siis ihan oikeasti ne lentävät niillä. Ei taida maailmassa montaa paikkaa olla, missä näet ja kuulet moista. Duxfordiin pitää palata paremmalla ajalla, siellä on todella paljon lentohistoriaa näytillä.

Laivamatkojen varauksen kanssa sähläämistä

Kun lähdimmme jatkamaan matkaa, oli Jammun huikkavaijeri jotenkin jäykkä; kaasu jäi vähän päälle ja tyhjäkäynti turhan kovalle. Siitä tankkia raottamaan ja crc:tä ruikkimalla vaijeri rupesi liikkumaan. Tai niin luulimme.

Yötä oltiin ihan tien vieressä hotellissa, joka järjestää häitä ja muita isoja tilaisuuksia, pikkasen nukkavieru niinkuin mekin, hyvin sovittiin ympäristöön.

Seuraavana päivänä kurvailtiin Kawasaki Tripleparts -liikkeeseen. Olin tehnyt tilauksen jo aiemmin ja maininnut, että tulen sivarilla hakemaan palikat. No ilmeisesti kaveri ei odottanut minun tulevan, kun hämmästys oli aika aidon oloista, kun ilmestyimme paikalle. Palvelu oli todella ystävällistä ja kaikki tarvittava sälä 500 Mach 3 Kawaan löytyi. Laite on H1 a vuodelta 1971, eli viimeinen malli jossa on etupyörässä rumpujarru.

Seuraavaksi kurvasimme Heyshamin lauttasatamaan kyselemään lippuja Manxille. Koko retken lähdön epävarmuuksien vuoksi emme tilanneet ja maksaneet lippuja ennakkoon. Lippumyynnin kaveri ei ollut mikään ruudinkeksijä, kun sivuvaunuyhdistelmä ei mennyt tajuntaan ennen kuin kävimme pihalla katsomassa, että millaisia laitteita. Kaveri haki koneeltaan vapaita lauttapaikkoja eikä oikein löytänyt.

Siinä odotellessa soitin pojalleni Suomeen ja pyysin katsomaan lauttatilannetta. Puolen tunnin kuluttua poika ilmoitti, että Liverpoolista iltalautalle on paikat varattu ja maksettu. Heyshamin lipun myyjä edelleen harhaili netin sokkeloissa löytämättä mitään. Kiitimme ja kumarsimme ja lähdimme kohti Liverpoolia noin sadan kilometrin päähän.

Jumiutunut ryyppyvaijeri

Pitkätukkapoikien (Beatles) kotikaupungin satama on vähän isompi kuin Eteläsatama Hesassa. Navi löysi kuitenkin perille. Satama on tilapäiskäytössä vain TT-kisojen aikana. Henkilökuntaa Steampacketilla tuntuu riittävän. On pienempää ja isompaa pomoa jotka kävivät kyselemässä ja kertomassa missä pitää ilmoittautua ja mihin pyörät pysäköidään. Välillä kyllä tuntui, että kukaan ei oikein tiennyt mistään mitään. Käyttääkseni vanhaa sanontaa ”oli kuin sokea rampaa taluttaisi”.

Aika kului ja laiva saapui, piti täräyttää Jammu tulille, mutta huikkavaijeri oli jumiutunut aivan kokonaan.

Aikani ährättyäni sain koneen käyntiin ja päästiin laivaan ihan eteen ja niin ylös, kuin siellä nyt ajamaan pystyy. Laiva oli täynnä kuin se Turusen kuuluisa pyssy. Manxin laivoissa on erilliset väliaidat kisojen aikana prätkille ja tietty muutamalle autolle paikat, jonne meidät sivareilla ajatettiin.

Onneksi löydettiin sentään istumapaikat, ettei tarvinnut laivan kannelle mennä lattialle istumaan. Laivat ovat erittäin täynnä noina aikoina.

Laivamatka kestää noin kolme tuntia. Perille tultiin aamuyöllä.

Huikkavaijeri oli kuin hitsattu kiinni. Yritin käynnistää konetta, mutta lupaili vain, eikä akussakaan enää ollut hirmuisesti henkeä. Jälkeenpäin selvisi, että tässä uudemmassa FJ-versiossa seos on niin laihalla, ettei kylmä kone vain jaksa käydä ilman huikkaa. Yläkannelta alas vei painovoima, mutta laivasta pois olikin pitkä ylämäki. Noin sata metriä melko jyrkkää nousua. Homma ratkaistiin niin, että lainattiin viiden jaardin liina siitä sivummalta ja Morrisonin Jammu vetotehtäviin. Maihin päästyämme parkattiin vähän sivummalle.

Tankkia taas rakoselleen ja ohuesta rautalangasta veto katteen ulkopuolelle ryypyn vivustosta.

Paikallinen tulli kyseli että kauanko meinaan siinä pyörää korjata kun on kuulemma tullialuetta. Vastasin suunnilleen, että "käyhän kalassa välillä, niin josko olen häipynyt kun tulet takaisin". Oikeasti kaveri vissiin näki minusta päälle päin, ettei kannata tulla kovin lähelle tyhmiä kyselemään. Itse asiassa ei siinä mennyt kuin ehkä kymmenen minuuttia, kun Jammu pörräsi iloisesti."

Mitä Manxilla tapahtui, se selviää jutun osasta 2., joka julkaistaan lauantaina 25.11.