– No kuule hyppääs pyöräs selkään ja tule tänne. Serkkupoika haluaisi nähdä ehkä sinua, mutta ainakin prätkäsi. On itekin moottoripyöräilijä ja moottoripyörällä matkassa, Jaska hoilasi äänellä, joka ei välttämättä olisi tarvinnut puhelinlinjaa kuulumiseen asti. – Vaikka voidaan me tietysti tulla sinnekin?
– Ei, kyllä minä voin tulla sinne, parahdin nopeasti. Minulla oli aivan muita suunnitelmia illaksi, varsin ruusunpunaisia sellaisia, menemättä tässä niihin sen enempää. Mutta niihin suunnitelmiin EI kuulunut illanvietto Jaskan ja hänen serkkunsa kanssa.
Keitin kahvit ja söin aamupalaa, sekä yritin herätä aamun rientoihin. Ajokamat päälle ja ajamaan Jaskan luo. Matkaa miehen silloiselle kämpille oli kolmisenkymmentä kilometriä, mutta olin perillä jo ennen kello kahdeksaa. Vaikka itse sanonkin, niin nopeaa toimintaa. Satoikin, mutta onneksi vain osa räntänä, ja oli tietysti kylmä, niin kuin aina Vappuna.
Pihalla oli Jaskan Beamerin lisäksi varsin ruosteisen näköinen sivuvaunumoottoripyörä, Ural merkiltään. Jostain syystä pahat aavistukseni heräsivät jo tässä vaiheessa ja oli lähellä, etten tarinan kannalta epäsankarimaisesti luikkinut tieheni. Olin kuitenkin sen verran jäässä, että ajattelin käyväni ensin ainakin vähän lämmittelemässä.
Ovenavaus ja sisäänpääsy kertoivatkin sitten kaiken. Poikamiesboksissa tupakansavua oli niin, että olisi voinut hitsipillillä leikata ja muutenkin tuoksumaailma oli noh, luonnonläheinen.
– Therve, totesivat serkukset kutakuinkin yhteen ääneen. Minua oli alkaa hymyilyttää kun näin miehet. Selvisi, että Jaskan serkku, Make nimeltään, oli tullut jo pari päivää aikaisemmin, ja olivat edelleen yksillä silmillä liikenteessä (lue: eivät olleet nukkuneet lainkaan), vaan "me vähän muistelimme menneitä ja että mitä kullekin rakkaalle sukulaiselle kuuluu," vakuutteli Jaska.
Olivat kuulemma myös "ajaneet moottoripyörillä, mutta vain virtuaalisesti, ja muistelleet mopoilla hiekkakuopalla rälläämistä ja prätkällajokeikkoja". Asian vakuudeksi molemmilla oli nahkapuku päällä, joten epäilemättä olivat ainakin tarjenneet.
Tiedätte kyllä, miltä näyttää kaksi miestä, vaikka nuortakin, kahden vuorokauden valvomisen, ja sen mahdollistavan "hienovireisen oikeaoppisen alkoholinkäytön" jälkeen. Koska menossa oli ilmeisesti jonkilainen aamun lievä nousuhumala, niin silmät harittivat epätahtisesti ja silmien alla oleva musta juova oli omanlaisensa nähtävyys. Mutta hymy oli leveä, joten hauskaa oli ilmeisesti ollut.
Selvisi myös, että olin turhaan ollut huolissani heidän mahdollisesta köröttelemisestään luokseni: kumpikaan ei taatusti ollut ajokunnossa, ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Liian pikaisesti, kuten selvisi heti seuraavassa hetkessä.
– Aateltiin, että lähdettäis käymään Pernajassa katsomassa Kuuno-setää, kun se on kuulemma huonossa kunnossa. Tuumattiin, että sinähän voisit lähteä kuskiksi, kun osaat ajaa moottoripyörällä, Make tuiskautti.
– Pernajalla? En edes tiedä, missä se on, eikä prätkään mahdu kolmea samaan kyytiin, ärisin.
– Onhan tuossa tuo sivuvaunumoottoripyörä. Siihen mahtuu kolme.
Olin ällistyksestä mykkä, koska en milloinkaan ollut ollut edes sivarin kyydissä saati ajanut sillä. Terve itsesuojeluvaisto oli aina kehottanut, suorastaan ärjynyt, pysymään niistä kaukana. Yksi vahva ajatus päässäni oli, että illan ruusunpunaiset pilvet taisivat juuri väistyä paljon, paljon kauemmaksi.
– Tuossahan se Pernaja on, aivan Porvoon ja Kotkan välissä, Jaska näytti nikotiininruskistamalla peukalollaan kansakoulun vanhasta karttakirjasta. – Eihän sinne oo kun parisataa kilometriä.
– Joo ja toi Uraali on priimakunnossa, vaikka onkin vähän ruosteinen. Nytkään, kun tänne tulin, ei tarvinnut korjata kuin kertaalleen 100 kilometrin matkalla. Eikä ollut edes iso vika, vain toinen pytty pimeänä, otin sitten kuitenkin ja vaihdoin tuoreen tulpan. Sillähän se, kun vielä putsas kaasarin, Make vakuutti iloisena.
Jokin jähmettyi minussa tilanteen äkkinäisyyden vuoksi, enkä tajunnut sen vakavuutta, enkä nopean toiminnan, kuten ravakan tomcruisemaisen pakoonjuoksemisen tarvetta, sillä seuraava mielikuva minulla on siitä, että serkukset ovat kärräämässä kalja- ja kossukoreja sivuvaunun kyytiin ja minut on jo nostettu istumaan kuskin paikalle.
Make kömpi taakseni istumaan, jotta "voin paremmin neuvoa sinua, jos et oo koskaan ennen ajanut sivarilla".
Jaska istui vaunun kyytiin ja korkkasi yhden kirkkaan pullon, joka sitten kiersi jonkin aikaa miesten välillä ennen matkaan lähtöä ja vielä sen jälkeenkin.
Matkaan lähtö kestikin jonkin aikaa Maken neuvoessa minua.
– Uralin moottorin noin 26 hevosvoimaa tarvitsevat hienovaraista kytkimen ja kaasun käyttöä tällä kuormalla, totesi Make.
– Ja ole varovainen oikealle kääntyvissä kaarteissa. Jos ajat liian lujaa, vaunun pyörä voi nousta ilmaan. Vasemmalle käännyttäessä taas tämä jalo malmikasa pyrkii puskemaan suoraan liian kovassa vauhdissa, joten varovaisuutta kaarteissa. Apropos, piti sanomani myös, että jarrut ovat lähinnä viitteelliset, joten malttia ajoon.
Tässä vaiheessa hampaani kalisivat ja hikosin märkänä jännityksestä sekä mietin, että mikä ihme minut taas oli saanut suostumaan tähän? Paitsi, että tajusin, että enhän minä ollutkaan suostunut, minut oli vain jollakin nopean tilanteen synnyttämällä henkisellä yliotteella sumutettu kuskin paikalle. Tunsin välitöntä helpotusta tajutessani sen, mutta tunne katosi saman tien, kun tajusin, ettei se auta minua pakoon itse tilanteesta. Olin sitä paitsi itsekään sitä huomaamatta lähtenyt Uralilla liikkeelle serkusten intiaaniulvonnan saattamana.
– Ensin Kuuno-sedälle, ja sitten lähdetään Tampereelle bilettämään, karjuivat serkukset.
En pystynyt sanomaan vastaan, sillä sivarilla ajaminen vei kaiken huomioni. Kiihdyttäessä vaunu hannasi ikään kuin vastaan ja koko paketti väänsi oikealle. Kaasua nostaessa moottori jarrutti ja vaunu työnsi koko katiskaa vasemmalle päin.
Sain Uralin mittariin noin 70 km/h, ja päätin kokeilla jarruja. Kytkin pohjaan ja täysjarrutus! Kävi ilmi, että jarrut tosiaan olivat viitteelliset. Kun päästin kytkimen ylös, niin jarruteho tuplaantui moottorin astuessa kuvaan mukaan, eikä se sittenkään kaksinen ollut.
Päätin, että on turha ajaa kuuttakymppiä kovempaa. Jonkin aikaa ajettuani aloin tottua tärinään, vääntöön ja kiihdytyksen ja vauhdin hidastamisen aiheuttamiin suunnanmuutosyrityksiin. Aloin suorastaan nauttia ajamisesta, kun tunsin jotain raskasta selässäni.
Vilkaisin olkani yli ja toden totta: Make-serkku oli nukahtanut prätkän tarikalle ja nojasi selkääni vasten koko painollaan. Yritin huutamalla ja tönimällä saada miestä hereille heikolla menestyksellä. Pysähdyin ja yritin kertoa tilanteesta Jaskalle, mutta tämä kuorsasi vaunun mukavassa kyydissä täyttä häkää.
Koska tilanne oli hallinnassa, vaikkakin haastava, tein täyskäännöksen ja lähdin ajamaan takaisin Jaskan luokse. Olimme ehtineet vasta 10 kilometrin päähän, joten olin nopeasti lähtöpisteessä ja raahasin serkukset sisälle jatkamaan nukkumista. Jätin tietysti nahkapuvut miesten päälle, ettei vain tule kylmä.
Olin yhtä hymyä. Vaaleanpunaiset ajatukset tulevasta illasta alkoivat voimistua ja ukkospilvet väistyä.
Olin jo noussut prätkäni selkään ja saanut loksautettua pykälän päälle, kun jonkun karvainen käsi painoi tappokytkintä.
– Ei tällaisia temppuja tehdä parhaalle kaverille Vappuna, ärisi täysin hereillä oleva Jaska. – Vähin mitä nyt voit tehdä, on että tuut pois siitä pyörän päältä, herätetään Make, ja lähdetään matkaan.
Kävimme aiheesta kiivasta keskustelua, johon puuttuivat naapuritkin. Taisi olla Jaskan mieluinen naapurusto, kun kaikki asettuivat hänen puolelleen, eikä kukaan suostunut ymmärtämään minun näkökantaani ja ruusunpunaisia unelmiani.
Siihenhän tilanne sitten päätyi, että köröttelimme Kuuno-sedän luo, joka selvisi olevan parhaassa mahdollisessa kunnossa ja aivan yhtä hönössä kuin serkuksetkin.
En nyt jaksa kertoa tuosta reissusta sen enempää sen herättämien ankeiden muistojen vuoksi. Todettakoon, että lähellä oli, ettei lasteni äidiksi valikoitunut joku muu aikomani tilalle. Mutta onneksi hän näyttää edelleen ymmärtävän minua. Ja on hihitellyt, että samassa paketissa piti oppia ymmärtämään Jaskaakin.
Se minun on kuitenkin myönnettävä, että taitava mekaanikko Make oli jo silloin. En ole kenenkään nähnyt niin muusissa irrottavan imuventtiileitä, hiovan varaosina mukana olleita vastaavia kuntoon ja saavan pyörän kasaan ja käyntiinkin. Ural tosiaan hyytyi jostain syystä systemaattisesti tielle kerran sataa kilometriä kohden. Oikeastaan olin iloinen siitä, että korjauskertoja kertyi niin paljon, että emme illaksi ehtineet lopulta kuin kotiin asti. Jaskan kotiin.
Hauskaa Vappua lukijoillemme!
Toivoo Motouutisten toimitus ja varmaan Jaskakin