Moottoripyöränäyttely on varma kevään merkki. Nyt jo ties monennenko kerran, joka tapauksessa yli 50:n. Kaikki alkoi noin 1970 hotelli Adlonin linnan pihalta. Sitten paikkana oli Teslojen nykyinen koti, Haka-auton myymälä Kaivokselassa. Helsingin jäähallissa on oltu, samoin Espoon Dipolissa. Kerran käytiin Lahdessa, kun Messukeskus hinnoitteli itsensä pihalle. Aina näyttely on ollut suurempi kuin Suomen myyntimäärät edellyttäisivät.
Ehkäpä siinä on ollut myös se buusteri, mikä on pitänyt talkooväen liikkeellä ja kävijät aktiivisina.
Prätkänäyttely on kolmepäiväinen ja Venenäyttely kestää kaksi viikonloppua ja sen väliviikon. Jos vertaillaan kävijämääriä niin prätkät vie voiton noin suhteessa. Motukat kerää luokkaa 50 000 kävijää ja paattipuoli noin 70 000 kävijää.
Isojen maahantuojien osastojen hajauttaminen paransi näyttelytunnelmaa osaltaan.
Viime vuonna moni vanhanpolven tuttu siunaili homman kaupallisuutta ja sitä ihmeteltiin, jotta mitä normikävijä hommasta saa? Nyt oli jotenkin kaikki toisin, toki kaupallisuuteen homma paljon perustuu, mutta nyt oli mukana spiritti. Jonnela, eli mopoporukat, väljemmät käytävät, kun isot merkit oli hajautettu.
Lisänä sähköpyörät uutena aluevaltauksena. Monissa kerhoissa ja porukoissa alkaa näkyä ukkoutuminen, kun uutta väkeä ei enää tule harrastuksen piiriin, ehkä tämä on näkynyt myös mp-näyttelyssäkin. Nyt on saatu muutoksen tuulet puhaltamaan, hyvä!
Olihan siellä uutuksiakin; Kawan Z7 hybridi ja sähkökevari. Sähköisen ajamisen tulo motukoihin hakee vielä muotoaan. Tehtaiden pitää ratkaista miten Honda eroaa Harrikasta, kun molemmat ladataan töpselistä.
Kawan hybridiprätkä.
Siirtymä tulee satavarmasti tapahtumaan, mutta millä aikataululla on vielä ihan hakusessa. Prätkäilyyn liitty niin paljon tunnetta ja tunnelmointia. Yksi kysymys on merkin ja tekniikan jatkuvuus: harva haluaa olla tienraivaaja ja maksaa kehityskuluja tuotteesta.
Kiinalaiset rynnivät nyt voimalla mp-markkinoille vanhoilla italialaismerkeillä, mutta voiko siihen jatkuvuuteen luottaa? Muitakin vanhoja merkkejä on alettu valmistaa ties missä.
My motorcycle runs for ever! Tuo on aina ollut tosimotoristin unelmamyytti. Nykyisin kuitenkin ollaan aika lähellä, tämän päivän isompi moto kestää 200 000 -300 000 kilometriä ajoa. Jos ajatellaan, että ajaa 10 000 kilsaa kesässä, niin prätkällä päästään 30 vuoden ikään. Usein ajosuorite on vain sen 5000 kesässä, silloin ajoikä olisi 60 vuotta. Aika lailla jo lähellä ikuisuutta.
Prätkää pidemmäksi aikaa?
Olen kunnostellut vanhoja motoja jo vuosia, ja toki esimerkiksi muoviosat ovat jo aika haperoja 30 vuoden jälkeen. Kuitenkin tekniikka sinänsä on nykyisin hyvin kestävää.
Näyttelyssä oli poliisin osastolla 58 vuosimallin 600-kuutioinen BMW R2. Aikanaan 90-luvulla olin poliisin töpinässä töissä, ja voi olla, että olen viimeisiä laitteella ajaneita, kun laitetta valkattiin museoitavaksi. Pyörä kyllä kävi ja kukkui. Ongelma oli, että kun lämpimänä sammutti sen, niin sitä ei enää polkemalla saanut käyntiin. Syynä oli moottorin väljyys, ja lämpimänä siihen piti saada kunnolla kierroksia, että se lähti käymään. Eli riittävän ison mäen päälle saattoi pysähtyä uuden startin toiveissa.
Passo Stelvio ja Como kutsuu.
Meni taas nostalgian puolelle. Mutta hei: mä varasin jo lauttaliput Traveen: Passo Stelvio ja Como kutsuvat, että eikun hanaa. Moikataan kun nähdään!
M. Paaso