Ulla Kuljun blogi: "Tavallisen naisen epätavallinen tarina"

"Tämä ei ole surullinen tarina eikä edes dramaattinen, päinvastoin.

Haluaisin kertoa tarinani, sillä vaikka en pidä itseäni mitenkään erikoisena ihmisenä, tiedän, että tähänastinen elämäni on ollut vaikuttavampaa tai ainakin vauhdikkaampaa kuin ehkä muilla ikäisilläni.

Nimeni on Ulla Kulju ja olen 32-vuotias. Lapsuuteni oli onnellinen ja normaali. Harrastin jo pienenä vauhdikkaita lajeja kuten laukkaratsastusta sekä lumilautailua.

Lumilautailu, se muutti elämäni suunnan 26.3.2002 kun hyppäsin Ylläksellä hyppyristä ja päädyinkin kaatumaan selälleni ja alaraajani halvaantuivat. Se oli elämäni paras päivä. Tämä voi kuulostaa hieman omituiselta, mutta käytyäni läpi isot leikkaukset ja monen kuukauden kestäneen kuntoutuksen voin sanoa rehellisesti, koko sydämestäni, että elämäni alkoi tuona aurinkoisena onnettomuuspäivänä. Liikun pyörätuolilla ja olen onnellinen siitä.

Miksi? Koska alle 8 kk onnettomuudestani palasin takaisin rinteeseen monoski-kelkalla kuin sattuman kautta ja alle vuosi onnettomuudestani voitin vammaisten alppihiihdon suomenmestaruuden. Olin ensimmäinen naislaskija vammaisten maajoukkueessa, joka laski kilpaa monoski-kelkalla. Vuonna 2004 voitin hopeaa pohjoismaiden mestaruuskisoissa suurpujottelussa sekä pronssia SM-tasolla kaikissa kolmessa alppilajissa, pujottelussa, suurpujottelussa ja super G:ssä. 2005 saavutin hopeaa suurpujottelussa ja pronssia Eurooppa Cup kisoissa. Torinon Paralympialaisiin oli tarkoitus lähteä, mutta taloudellinen tilanne ei sitä tuolloin sallinut.

Olen silti tyytyväinen, vaikka Paralympialaiset välistä jäivätkin, niin valmistuin koulusta lentokoneasentajaksi ja datanomiksi.

2006 alppihiihto jäi ja halusin kokeilla taitojani autojen parissa. Eritoten niiden rakentelussa. 10 kk aikana rakensin omasta Seat Cordobastani näyttelyauton ja voitinkin sillä American car & Tuning Car shown Nuori Rakentaja 2006 kilpailussa hopeaa sekä Hot Wheels shown Kaunein Euroauto kisassa myös hopeaa. Isälleni rakensin 1973 vuosimallin Toyota Celican 50-vuotissyntymäpäivälahjaksi.

2007 aloitin venealan insinöörin opinnot ja kilpapurjehduksen monirunkoveneillä. En halunnut kilpailla vammaissarjassa, joten kilpailin tasavertaisena käveleviä vastaan ilman tasoituksia. Monirunkovenepurjehduksestakin tuli muutamia pokaaleita kaikissa väreissä ja myös Brittien mestaruuden 4. sija vuonna 2008.

2008 halusin kokeilla jotain uutta, joten päädyin lentämään itselleni varjoliitolupakirjat. Se oli mahtavaa vaikkakin yksi pelottavimmista lajeista mitä olen ikinä harrastanut.

2009 esikoiseni Miko, syntyi. Elämä rauhoittui hetkellisesti harrastusten osalta. Valmistuin koulusta insinööriksi 2010 ja aloitin täysipäiväisen työelämän mekaniikkasuunnittelijana. Kiinnostukseni tekniikkaan ja suunnitteluun johdatti minut töiden pariin, joissa pääsin suunnittelemaan alumiinisia työveneitä, öljyntorjuntalaitteistoa, sotalaivojen ja risteilyalusten, kuten Viking Line Gracen, komentosiltoja, leikkaussalien ohjauskeskuksia ja viimeisimpänä hissien komponentteja sekä panssariajoneuvoja.

Uskokaa tai älkää, tässä ei vielä kaikki…

Keväällä 2014 alkoi elämäni yksi mahtavimmista matkoista. Päätin työpaikan kahvipöydässä, että haluan rakentaa itselleni moottoripyörän, sillä moottoripyöräily oli ollut haaveenani jo ennen vammautumistani, mutta jostain syystä unelmaa oli tullut lykättyä milloin mistäkin syystä.

Suunnittelin ja rakensin ostamaani 1993 Honda CBR 600cc moottoripyörään sähkötoimiset ”apupyörät” jotka saan laskettua maahan, kun pysähdyn risteyksiin tai liikennevaloihin. Vuoden rakentamisen ja testailun jälkeen sain Hondan apupyörämuutosten kanssa hyväksytyksi tieliikenteeseen kesäkuussa 2015. Pyörä olisi varmasti valmistunut nopeamminkin, mutta toisen lapseni, Helkan, syntymä tammikuussa 2015 toi projektiin oman vivahteensa.

Heinäkuussa 2015 minulle heitettiin kommentti ”oletko ajatellut ajaa kilpaa”. En ollut, mutta sillä sekunnilla ajatus jäi päähäni pyörimään ja pian löysinkin itseni puhelimesta keskustelemassa mahdollisuudesta saada ratamoottoripyöräilyn kilpailulisenssi. Ei mennyt kauaakaan, kun minut pyydettiin osallistumaan Vintage Road Racing tapahtumaan moottoripyöräni kanssa.

Tapahtumassa pääsin kokeilemaan ratamoottoripyöräilyä ensimmäistä kertaa. Rakastuin. Olin myyty. Tämä se on. Tätä haluan tehdä! Päivän päätteeksi tapahtumajärjestäjä ojensi minulle pokaalin, ei siksi että olisin ollut päivän nopein tai edes hitain, vaan siksi, että tuolla hetkellä minusta tuli Suomen ensimmäinen alaraajahalvaantunut henkilö, joka on ajanut radalla normaalilla kaksipyöräisellä moottoripyörällä.

Pari kuukautta myöhemmin löysin itseni Iso-Britanniasta Silverstonen radalta, täysiverisen ratamoottoripyörän selästä. Tiesin ettei paluuta ole, että tämä laji on nyt valloittanut sydämeni.

Kun palasin takaisin kotiin, tapahtui jotain ihmeellistä. Suomen 3M-yrityksen johtaja otti minuun yhteyttä ja pyysi saada tavata minut. Tärisevin käsin menin tapaamaan yrityksen maajohtajaa ja pian tapaamisen syykin selvisi: ”Eräs työntekijämme oli nähnyt sinut ajamassa Vintage Road Racing tapahtumassa ja haluaisimme tukea sinun unelmasi toteuttamista sponsoroimalla sinulle osan oman kilpamoottoripyörän hankintahinnasta”. Hymy korvasta korvaan ja onnenkyynel silmäkulmassa laitoimme nimet paperiin ja vajaa kuukausi myöhemmin ostin oman kilpamoottoripyöräni.

Kilpamoottoripyörän tekniset muutokset tein itse. Kasasin itselleni tiimin, joka kulkee nimellä KuljuRacing. Alkoi huikea pyöritys elämässäni. Yritykset kuulivat tarinani, media kiinnostui ja pääsin mukaan MP-messuille 2016. Yhtäkkiä olinkin juttelemassa aikomuksestani ajaa kilpaa tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Kävin yrityksissä kertomassa tarinaani ja esittelemässä pyöriäni ja niihin tehtyjä spesiaaleja muutoksia.

28.5.2016, reilu 12-vuotta vammautumiseni jälkeen istuin Yamaha R6 600cc kilpamoottoripyöräni selässä, Star service cup kilpailun lähtöruudussa täysissä ratamoottoripyöräilyn kilpavarusteissa. Sydämeni tuntui hakkaavan miljoonaa, moottoripyörien pitämä jylinä järisytti maata allani ja kehoni oli täynnä adrenaliinia. Kuskit olivat valmiina, minä lähtöruudukon viimeisessä ruudussa lähettäjäni kanssa, joka pitää pyörääni takakatteesta pystyssä, kunnes lähtö tapahtuu. Valot syttyivät. Moottorin jylinä kasvoi ja valot sammuivat. Startti tapahtui ja pyöräni ampaisi matkaan. Ensimmäisessä mutkassa oli ruuhkaa, kun kaikki pyörät kallistivat kohti apexia yhtäaikaisesti. Toisessa mutkassa suoran päässä ohitin edelläni ajaneen pyörän. Tiukka kamppailu jatkui aina ruutulipulle asti. Kuinka upeaa oli nähdä ruutulippu pääsuoralla tietäen, että ensimmäinen kisa oli nyt ajettu. Tuloksissa olin toiseksi viimeinen, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Olin tehnyt sen, olin toteuttanut unelmani. Varikolle päästyäni tiimini tuli halaamaan ja onnittelemaan. Sitten puhelimeni soi. Numero oli brittiläinen ja soittaja oli Talan Skeels-Piggins, alaraajahalvaantunut kilpakuski, jonka kanssa olin ajanut 2015 Silverstonessa. ”Congrats Ulla! You have now Officially become the first EVER paraplegic female road racer in the world!”.

Ensimmäinen maailmassa. Nimeni on historian kirjoissa. Se tuntuu vieläkin utopistiselta saavutukselta. Kilpailukausi 2016 oli mahtava. Ajoin kaikki Suomessa ajettavat 4 kisaa ja mediapyöritys vain kasvoi. Motivaatioluentojen ja haastatteluiden määrä tuplaantui. Minusta tehtiin oma Lego-hahmokin pyörätuolilla ja moottoripyörällä varustettuna. Sponsorit lisääntyivät huimasti ja kauden päätteeksi minulla olikin mahdollisuus rakentaa Yamahani suorituskykyisemmäksi ja paremmaksi.

Joulukuussa 2016 sain viestin Italiasta. Minut kutsuttiin osallistumaan historian ensimmäisiin vammaisten ratamoottoripyöräilyn MM-kisoihin toukokuussa 2017 Ranskan Le Mansin kuuluisalle MotoGP-radalle. Lisävivahteena, että kisa ajetaan 19-21.5. ajettavien MotoGP kisojen yhteydessä samalle 130 000 päiselle yleisölle. Voin myöntää, että tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Minä. Ajamaan Le Mansiin MotoGP yleisölle MM-kisoihin. Pian sana kisaan osallistumisestani kiiri myös median korviin ja julkiseksi tiedoksi. Tulin olemaan ainoa ja ensimmäinen alaraajahalvaantunut nainen maailmassa, joka ajaisi kyseisessä kisassa kilpaa. Se oli minulle suuri kunnia. Mediapyöritys alkoi taas – niin alkoi myös valmistautuminen.

Helmikuussa 2017 kävin aloittamassa ajokauteni Iso-Britanniassa Snettertonin ja Doningtonin radoilla. Maaliskuun puolessa välissä menimme tiimini kanssa Le Mansiin ajamaan ensimmäisiä kisatestejä ja harjoittelemaan radan profiilia kisaa varten.

Kisaviikonloppu Le Mansissa oli huikea. Ajaminen tuntui hyvältä, pyörä ja minä olimme kuin yhtä ja MotoGP-sirkuksen tuoma jännitys, into, fanit, katsojat… kaikki se oli mahtavampaa kuin osasin kuvitellakaan. Aika-ajo ajettiin kaatosateessa, mutta se ei haitannut, se on minulle optimaalisin keli.

Startti kisaan lähestyi, lähtöruudussa sydämeni hakkasi kuin se olisi halunnut tulla rinnasta ulos. Hengitys huursi visiirini, käteni tärisivät, moottorit jylisivät, yleisö pidätti hengitystä… valot syttyivät… sydämeni jätti lyönnin välistä, valot sammuivat ja pyörät singahtivat matkaan.

32 eri tavalla vammaista kilpakuskia kiihdytti kohti ensimmäistä mutkaa. Kahdeksan vaativaa kierrosta pyörät kilpailivat rinta rinnan ja ohittelivat aina mahdollisuuden sattuessa. Kaikki tunsi sen ytimessään, kuinka ruutulippu lähenee. Viimeinen kierros, viimeinen puristus, viimeinen mutka. Hakeuduin mahdollisimman matalaksi pyöräni pleksin taakse, väänsin pyörästäni irti kaikki hevoset viimeistä pääsuoraa varten. Ruutulippu heilahti ja hölläsin otteeni, rentouduin. Tuossa hetkessä katsoin ympärilleni. Yli 100 000 -päinen katsomo seisoi, lippumiehet, ratahenkilökunta, kaikki olivat kerääntyneet radan varteen taputtamaan, hurraamaan meille. Me 32 vammaista kuskia olimme tehneet sen, olimme saavuttaneet maailman huipun. Näytimme koko maailmalle, ettei vammautuminen estä unelmien saavuttamista.

Huiskutin yleisölle takaisin, tuuletin, nauroin ja itkin onnesta kypäräni sisällä. “Mä tein sen!” ajattelin. Jäähyttelykierrokselta kurvasimme kilpavarikolle, jossa tiimini odotti minua. He tulivat hyppien minua vastaan, laittoivat pyöräni seisontatuelle ja yhdessä halasimme, itkimme ja nauroimme. Koska olin kaikista osallistujista ainoa nainen, ajoin tietenkin miesten sarjassa ja sijoitukseni 600cc sarjassa oli kuudes. En voinut uskoa että sijoituin noin korkealle!

Juhlinta alkoi varikolla ja olimme onnemme kukkuloilla. Yhtäkkiä meille tuli tieto, että palkintojenjako alkaa ja he haluavat meidät kaikki 32 paikalle. Rullasin muiden kuskien perässä kohti MotoGP-varikon palkintojenjakoa varten tehtyä katselualuetta, mutta yhtäkkiä kisajärjestäjä ohjasikin minut sivuun, kohti hissiä, kohti palkintokoroketta… ajattelin “mitä nyt tapahtuu” ja yritin kysyä asiasta englanniksi, mutta ranskaa puhuvat järjestäjät eivät reagoineet, vaan hymyilivät minulle ja hokivat “come on, yes yes” ohjaten minua hissistä ulos ja kohti oviaukkoa, jonka takana oli palkintokoroke korkealla Le Mansin pääsuoran yläpuolella.

Minut työnnettiin ulos, aurinko häikäisi ja olin hämmentynyt. Ulkona tuo samainen 100 000 -päinen yleisö mylvi kun kuuluttaja kuulutti ranskaksi “Maailman ensimmäinen alaraajahalvaantunut naiskilpakuski ja NAISTEN SARJAN voittaja, Ulla Kulju, Suomesta!”

Seuraavaksi tajusin olevani korkeimmalla podiumilla ja Le Mansin ratayhtiön omistaja Clade Michel ojensi minulle Le Mansin rataprofiilin muotoisen pokaalin, jossa luki “International Bridgestone Handy Race 2017 Le Mans, Women Category, Winner”. Epäuskoisena katson pokaalia, nostin sen ilmaan ja kuulin yleisön villiintyvän. Kyynel kihosi silmäkulmaani, kun kuulin kansallislaulun jyrähtävän kaiuttimista.

Tieto siitä, että Le Mansin MotoGP viikonloppuna yleisössä nähtiin myös suomen lippuja liehumassa oli huikea. En ikinä villeimmissäkään unelmissani voinut kuvitella, että osallistuisin tällaiseen kilpailuun joskus. Se hetki, kun sain startata Le Mansin lähtöruudusta, tuntuu kuin kaukaiselta unelta, mutta silti joka päivä tuon unen toteutuminen nousee mieleeni ja tuo hymyn huulilleni. Kuulen yhä uudelleen sen huumaavan metelin, mitä noin iso yleisömäärä sai aikaan. Muistelen sitä fiilistä, kun sydän löi miljoonaa ja et kuullut kypärän sisällä kuin oman hengityksesi. Sitä hetkeä, kun maa tärisi lähtöruudukossa, missä niin monet supertähdet ja legendat ovat omaa kisastarttiaan odottaneet. Voin suoraan sanoa että elin ja elän edelleenkin unelmaani.

Mediapyöritys kotiin palatessa oli ihan mieletöntä. Haastatteluita, kuvia, Linnan juhlat ja Urheilugaala. Tapasin omia idoleitani, kuten Mika Häkkisen, Tommi Mäkisen, Aki Ajon, Michael Dunlopin ja Emma Kimiläisen näin muutama mainitakseni. Maailmanmestaruuden juhlinta jatkui pitkälle vuoteen 2018 eri tapahtumissa ja juhlissa.

Toukokuussa 2018 palasin Le Mansiin ja pääsin kilpailemisen sekä voiton uusimisen lisäksi ajamaan näytösajon MotoGP TV:lle yhdessä omien idoleiteni, Cal Crutchlow’in ja Danny Kentin kanssa. Nuo kolme kierrosta olivat sanoinkuvaamattoman hienoja.

Kausi 2018 oli muutoin minulle hyvin epäonninen, sillä alkukaudesta loukkasin kaatumisessa peukaloni, joka vaivasi pitkälle kesään asti. Peukalon paranemisen hitauden takia jouduin jättämään kauden toisen MM-osakilpailun välistä, joka ajettiin Mugellossissa elokuussa. Päätimme tiimini kanssa panostaa kaiken treenamisen ja rahan kauden finaaliin, kolmanteen MM-osakilpailuun, joka ajettiin Ranskan Magny-Coursissa syyskuussa, yhdessä World supersport -kilpailun yhteydessä.

Peukalo alkoi kestämään kovempaa treeniä ja radalla vietettiin pitkiä päiviä säätämässä pyörää, hiomassa ajotyyliä, taistelemassa kelloa vastaan. Omia ennätyksiä rikottiin, kunnes kohtalo puuttui peliin jo toisen kerran elämäni aikana.

Alastaron radalla, keskiviikkona 5.9.2018 ajoin parasta kierrostani ja niin sanotussa kikkamutkaksi kutsutussa kaarteessa oikean puolen jalkatappini osui kallistaessa maahan, nostin pyörääni pystyyn ja ajauduin radan reunan yli. Nurmikko olikin juuri tuosta kohtaa pehmeä ja pyöräni keula tökkäsi nakaten minut yläilmoihin.

Tajuntani palautui hiljalleen ja muistan kyselleeni mitä ihmettä tapahtui. Vasen reiteni tuntui aralta ja oli todella turvoksissa, oikeaan olkapäähäni sattui aina, kun sitä liikutti ja päässä humisi. Mieheni vei minut sairaalaan, kun tiimini jäi keräämään pyörän osia autoon. Sairaalassa vakuuttelin kaikille, että kaikki on hyvin, varmaan vain naarmuja ja mustelmia, ei tässä mitään hätää ole. Kasa hoitajia ja lääkäreitä pyöri ympärilläni. Röntgenkuvat paljastivat, että reisiluuni on murskaantunut ja lapaluuni on murtunut ja olen saanut vakavan aivotärähdyksen. Tätä seurasi jalan leikkaus ja pitkä sairasloma koko jalan mittaisen kipsin kanssa.

Tuosta kaatumisesta on nyt kulunut noin yhdeksän kuukautta. Vasen reiteni on edelleen murskana, eivätkä lääkärit ole pystyneet sitä korjaamaan. Nyt olen tilanteessa, jossa tuo samainen vasen jalka tullaan hyvin todennäköisesti amputoimaan kesän alussa. 8.5.2019 minun tulee antaa lääkäreille päätös suostunko amputaatioon. Olen päättänyt, että suostun. Edessä on siis kesä, joka menee kuntoutuksen parissa, ironisesti vieläpä samassa kuntoutuskeskuksessa, jossa olin kuntoutumassa kesällä 2002, kun päädyin pyörätuoliin. What goes around comes around. On hieman huvittavaakin, että 17 vuotta vammautumisestani päädyn samaan paikkaan, kuin mistä tarinani alkoi.

Unelmat kantavat

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos uskaltaa unelmoida isosti ja tekee päättäväisesti töitä unelmansa eteen, voi saavuttaa mitä tahansa, vammautuneena tai ei. Haluan jakaa tarinaani, jotta muutkin ihmiset, vammautuneet ja kävelevät, ymmärtäisivät tavoitella unelmiaan, vaikka kuinka mahdottomilta ne voisivatkin tuntua. Jotta ihmiset tajuaisivat rikkoa itselleen asettamiaan rajoja. Haluan, että edes osa heistä ottaa sen sisällään olevan palon jotain asiaa tai lajia kohtaan ja muuttaa sen palon päättäväisyydeksi ja siksi kuuluisaksi suomalaiseksi sisuksi.

Oma kisaamiseni… ei se tule loppumaan, ei edes nyt, vaikka menetän toisen jalkani lajin takia. Aion palata kilpailemaan ensi kaudella 2020 ja aion tulloin olla jälleen toukokuussa Le Mansin lähtöruudukossa, moottorien jylistessä, hengityksen huurtaessa visiirini, yleisön mylviessä, odottamassa että valot sammuvat ja startti tapahtuu.

Siinä se… se oli tarinani tähän asti. Se, mihin tarinani päättyy, sitä ei kukaan tiedä… Mutta sen tiedän, että se ei ole vielä ohi. Tästä alkaa uusi tarina, jonka aikana voin saavuttaa uusia asioita ja murtaa uusia maailman luomia esteitä. Matkan varrella aion nauttia jokaisesta hetkestä ja vaalia niitä muistoina myöhemmin!

Haluan tarinallani innostaa ihmisiä ja antaa heille mahdollisuuden nähdä, että mikään este ei ole liian iso ylitettäväksi. Ja jos ei mitään muuta. niin ainakin minulla on tulevaisuudessa kerrottavana aika siistejä tarinoita iltasatuina omille lapsenlapsilleni ja ehkä joku joskus kertoo tarinoita elämästäni myös toisille innostaen ja antaen toivoa heidän omien unelmiensa toteuttamisesta.

Toivon, että tämän lukeminen toi edes kerran hymyn kasvoillenne.

Ystävällisin terveisin,

Ulla Kulju"