RR-legenda Eero "Iekki" Hyvärinen sulkee moottoripyörähuoltonsa ja suuntaa eläkkeelle

Vuonna 1954 syntynyt Eero "Iekki" Hyvärinen kilpaili yksityiskuljettajana sekä EM- että MM-sarjassa ja Suomen mestaruuksia mies napsi kaikkiaan kuusi. Alle 250-kuutioisissa niitä tuli vuosina 1973, 1976 ja 1982 ja alle 350-kuutioisissa 1976 sekä alle 750-kuutioisissa vuosina 1982 ja 1983.

Hän saavutti myös Euroopan mestaruuden ja Iekin paras MM-sijoitus on vuodelta 1982, jolloin hän oli Imatralla neljäntenä 350-kuutioisella Yamahallaan.

Mies keräsi MM-pisteitä 250- ja 350-kuutioisilla Jammuilla ja 500-kuutioisella Suzukilla, kerrotaan Japsistarojen sivulla. Kaikkiaan Hyvärisen kunnioitettava kilpailu-ura kesti 17 vuotta.

Kysyimme, mistä mies sai päähänsä laittaa pystyyn moottoripyöräkorjaamon kilpa-ajouransa jälkeen?

– Vähän se ikäänkuin lipsahti itsestään, kun kaverit rupesivat tuomaan pyöriään huoltoon. Sitä myös pohti, että mitä alkaisi tehdä kilpauran jälkeen, niin yksi ystäväni kehotti laittamaan moottoripyörähuollon pystyyn. Sillä tiellä sitä on oltu, Iekki Hyvärinen kertoo.

Korjaustaitonsa mies hommasi jo silloin, kun ensimmäisellä mopollaan ajeli.

– Sitä on tullut pikkupojasta asti raplattua mopoja ja viilattua niitä. Lisäksi silloin uran alkuaikoina huolsin molemmat kisapyöräni, 250- ja 350-kuutioiset Yamahani itse. Siinä olikin aikamoista sähläämistä kisaviikonloppuina, kun renkaat, välitykset ja kaikki mahdolliset piti säätää kisakohtaisesti. Ja sitten kun kelit muuttuivat, niin säädöt oli taas saatava kahdesta pyörästä kohdalleen. 

Eikö koskaan usko pettänyt?

– Ehei, aina ne jollain lailla sai korjattua sillä kokemuksella, mitä oli. Ja vaikeudethan on sitä varten, että ne on tehty voitettavaksi, eikös?

– Sillä tavalla huvittaa katsella nykytouhua, kun yhden pyörän ympärillä pyörii kymmenen ukkoa huoltamassa sitä, silloin oli kaksi pyörää ja yksi mies, Hyvärinen nauraa.

– Toki minullakin loppuaikoina oli mekaanikkoja auttamassa, ja sitä ennen myös kaverit jelppivät kun pystyivät. Mutta oli sellaista aikaa alkuun, että 500 markalla ostettiin vanha Fiatin 237 pakettiauto, tehtiin siihen remonttia samalla rahalla, pakattiin kyytiin kaksi pyörää ja niiden varaosat ja lähdettiin Eurooppaan kisaamaan.

Jonkinlainen tenttukeitin oli matkassa, ja sillä sitten lämmitettiin mitä lie hernekeittoa, tai mitä muuta keittoa nyt sattuikin olemaan matkassa.

Nykyään kalustoon satsataan paljon enemmän, mutta panostetaanko ajamiseen tarpeeksi, Iekki kyselee.

Mikä on paras kisamuisto, vai onko sellaista?

– Niitähän on tosi monia, sieltä on oikeasti vaikea nostaa mitään erikseen esille. Mutta jos joku pitäisi nimetä, niin ehkä vuoden 1977 kisa Paul Ricardin radalla, jolloin olin viides 350-kuutioisella Yamahalla. Sillä kertaa kaikki huiput pääsivät maaliin. 250-kuutioisten kisassa olin yhdeksäs. Siihen aikaan sai ajaa niin monta luokkaa, kuin mihin vain ehti osallistumaan.

Onko urbaanilegendaa, että siihen aikaan kisakuskit auttoivat toisiaan kisoissa?

– Kyllä ainakin savolaiset auttoivat toisiaan, jos tiukka paikka tuli. Parhaimmillaan sai jopa pyörän lainaksi, jos omaan pyörään ei saanut osia ajoissa. Jotka ammatikseen yrittivät ajaa, niin auttoivat aika paljon toisiaan.

Vieläkö veri vetää ajamaan?

–No ei sellaista hinkua ole, mutta käyn kyllä katsomassa kisoja. Imatran näytösajoon osallistuin kyllä viime kesänä. Kivahan se on ajella, mutta näytösajossakin tahtoo mennä kilvanajoksi. Ei sille mitään voi, että kun laittaa kypärän päähän, niin kisafiilis syttyy saman tien.

– Sen aikaiset radat olivat aika vaarallisia, ja kun niistä on selvinnyt, niin ei oikein enää haluttaisi teloa itseään. Radat olivat sellaisia, että kun kaatui, niin aina törmäsi johonkin. Nykyään radat onneksi ovat turvallisempia. Katuradat ovat tietysti oma lukunsa erityisesti Englannissa ja Irlannissa. Niiden varsilla on puita, kallioseiniä taloja, kiviaitoja. Siellä on mukava ajaa, tuntuu hienolta ajaa läheltä seiniä, mutta kaatumiseen ei ole varaa. Imatra ei ole ollenkaan samasta puusta veistetty, vaan paljon turvallisempi ajaa.

Tuleeko ajettua tavallisella siviilimoottoripyörällä?

– Eipä sitä paljoa ole tullut ajettua, nykyisillä pyörillä lähtee kortti niin helposti. Pojan pyörällä olen jonkin verran ajellut plus lainavehkeillä tehnyt pikkureissuja.

Miten toimeliaalta mieheltä onnistuu eläkkeelle jääminen?

– No enhän minä jouten osaa olla, jotain pikkuhommia teen, jos ei muuta, niin autotallissa jotain roplaan. Työkalut tulee kotiin, niin että voin minä jonkin verran tehdä moottoripyörien huoltojakin jatkossa, jos niitä vain tulee. Moni on jo soitellutkin, että teetkö jatkossa. Mutta kyllä sitä ensin pitää huilata vähän aikaa.

– Sillä tavalla on hienoa jäädä eläkkeelle, että moni painaa työtä loppuun asti, eikä malta lopettaa ennen kuin on kuoleman kielissä. Minulla on vielä terveys tallessa ja olen jopa täysin järjissäni, niin on hieno tilanne jäädä eläkkeelle.

– Tässä ammatissa joutuu nousemaan tosi aikaisin, että ehtii tehdä töitä, ennen kuin ihmiset tulevat käymään asioimassa. He eivät oikein tunnu malttavan lähteä pois, kun ovat tänne asti päässeet.

Viime aikoina on tullut tehtyä erityisen pitkiä päiviä, kun olen purkanut tätä huoltoa, tänne on ehtinyt vuosien varrella "vähän" kertyä tavaraa, ja kuitenkin huoltohommat on pitänyt pystyä tekemään aivan normaalisti, Iekki pohtii.

– Senkin takia on hyvä vähän pitää lomaa. Ajattelin ainakin Valencian MotoGP:n käydä katsomassa, kun Mika Kalliokin pääsi sinne villillä kortilla ajamaan.

Hyviä eläkepäiviä, Iekki!