International Six Nights Enduro: Enduroseikkailu Saariselän tuntureilla – ja toimittaja opiskelemassa enduron saloja

International Six Nights Enduro eli ISNE on nimenomaan ajotapahtuma. MotoJysky on rakentanut reitit valmiiksi sekä adventure- että enduroajamista varten. Reitit on vuokrattu paikallisilta paliskunnilta, yksityisiltä maanomistajilta sekä Metsähallitukselta, joten kokemus on ainutlaatuinen. Näillä reiteillä ei pääse mitenkään muuten ajamaan.

Enduroreiteillä ajetaan osaavallekin kuskille todella vaativia osuuksia, adventurereitit puolestaan kulkevat metsäautoteitä sekä "jouheita ja avaria" kelkkareitin pohjia. Ryhmät jaetaan osaamisen mukaan, joten ei syytä huoleen.

Itseään munaamaan

Panttasin ilmoittautumista Saariselälle pitkään, sillä vaikka enduron ajaminen kiinnostaakin tolkuttomasti, myös sellaiset hämäräperäiset ajatukset kuin "itsensä munaaminen julkisesti peruuttamattomasti", "osaamattomuus", "pöljyys" ja "kunto", tai oikeammin sen puuttuminen, jarruttivat soittamista MotoJyskyn Jyri "Jysky" Tengmanille.

Lopulta puhelu tuli kuitenkin otettua viikko ennen tapahtuman alkua, ja rauhalliseen tapaansa Jyri lupasi, että jokin slotti löytyy, vaikka varsinaiset safaripäivät olivatkin jo täynnä.

Enduro- ja adventureajamisessa tuntuu olevan menossa buumi, sillä ISNE oli ääriään myöten täynnä ensi kertaa vuosiin, ja vähän ylikin. Samoin MotoJyskyn toukokuussa Hondan Africa Twineille toteuttama adventureajon tilauskoulutus mentiin maksimimäärällä halukkaita.

MotoJyskyn toiminnalle on tyypillistä, että oppaita tai kouluttajia pitää olla riittävästi ryhmää kohti. Kahdeksan endurokuskin ryhmää vetää vähintään kaksi opasta, jotta jokainen kuljettaja saa riittävästi huomiota osakseen. Oppaiden ja tarjolla olevien pyörien määrä väistämättä rajoittaa ryhmien ja osanottajien lukua. Tänä kesänä Saariselän reitteihin pääsi tutustumaan kaikkiaan yli 60 kuskia.

Jyskyllä oli matkassa mukana 24 enduropyörää, joista osa oli oppaiden, osa osallistujien käytössä.

MotoJysky järjestää keväisin kaksi esikurssia heille, jotka haluavat lähteä mukaan ISNE:een, mutta osaamisen paukut eivät vielä aivan tuntuisi riittävän. Toinen niistä on enduroon keskittyvä, ja toinen taas adventure-ajoon heille, jotka haluavat osallistua Lapin keikkaan matkaendurolla.

Olin onnistunut olemaan huomaamatta näitten esikurssien olemassaolon. Jälkiviisaasti ajateltuna niistä olisi varmasti ollut loputtomasti hyötyä Lapin poluilla möngertämisessä. Oma endurokokemukseni ennen ISNEä jää muutamaan päivään, ja niistäkin oli jo vuosia.

Tästä se lähtee

Saavuimme torstaina Saariselälle, ja perjantaina koitti sitten tositoimien aika.

MotoJyskyn tukikohta oli O'Poro-pubin viereisen rakennuksen parkkihallissa, missä oli pystytettynä huoltopiste moottoripyörille sekä melkoinen määrä enimmäkseen KTM:n enduroita. Pyörien pesu ja tankkaus taas tapahtuivat läheisellä Nesteen huoltoasemalla.

Porukkaan tutustumisen jälkeen Jyri Tengman luovutti minut Joonas Aikion huomaan, ja lähdimme hakemaan minulle ajovarusteita oppaiden majoitustiloista. Panssari, ajopaita, housut, takki – kenkäni sentään kelpasivat, vaikka Jyri moittikin niitä lyhyiksi.

On oikeastaan vaikea sanoa, mitä kaikkea mielessä pyöri, kun sitten lähdettiin matkaan. Varsinaiset oppaat lähtivät ajamaan reittiä omillaan Otto Tengmanin ja Ralf Molanderin johdolla, minä ja Joonas lähdimme kaksistaan. Jysky liittyi joukkoomme myöhemmin, kun oli kauempaa tulleen kaverinsa kanssa käynyt kääntymässä erään tunturin laella.

Joonas on osallistunut MotoJyskyn touhuihin Saariselällä ensimmäisen kerran jo vuonna 2003, eli noin 13-vuotiaana ja on edelleen matkassa, nykyään kuitenkin oppaana ja ajo-opettajana. Ensitapaaminen tapahtui Kari Tiaisen ja Motojyskyn yhdessä Lapin lapsille järjestämällä motocross-leirillä.

Saariselän maastot ovat aina olleet omaa sielunmaisemaani, ja olen viettänyt siellä monena kymmenenä vuotena aikaa talvisin ja kesäisin, joten mahdollisuus päästä ajamaan siellä enduroa oli tietysti alun pitäenkin huikea.

Tankkauksen jälkeen Joonas suuntasi lyhyen letkamme kohti Kaunispäälle vievää tietä, josta sitten poikkesimme sivuun ensin treenaamaan sopivassa paikassa pyörän perushallintaa ja erityisesti jarrujen käyttöä. Se olikin tietysti tarpeen, kun siviilipyörässäni on lukkiutumattomat jarrut, ja enduropyörissä sitten taas ei.

Makea Kotari, entä rajat?

Pyöränäni oli perjantain ajon aikana vuosimallin 2020 tuliterä KTM 350 EXC F, jolla oli ajettu vasta puolitoista tuntia, joten jarrut reagoivat herkästi ja olivat todella tehokkaat.

Koska en ole enduroasiantuntija, niin tuntumani pyörästä jäi ohueksi. Pari asiaa kuitenkin jaksoi koko ajon ajan hämmästyttää, itse asiassa kolmekin.

Ensinnäkin pienimoottorisen yksisylinterisen nelarin vääntö ja sitkeys. Pyörä kuljetti nöyrästi yli satakiloista jässikkää pitkin polkuja, kankaita, kivikkoja, hietikkoja ja mutakkoja sekä lutakkoja, enimmäkseen kakkos- ja kolmosvaihteilla aika hiljaistakin vauhtia. Olisi kuljettanut paljon kovempaakin, jos kuski olisi osannut käskeä.

Toinen on jousitus: soratiellä meno tuntui tasaisemmalta kuin normipyörällä asvaltilla ja alustan toiminnasta mikään ei koskaan omassa ajossani jäänyt kiinni, vaan kokemus jousituksen laadusta tuntui hämmentävän hyvältä. Jysky kokeili samaa pyörää ja totesi, että "ovat pehmentäneet jousitusta viimevuotisesta, mutta toimii". Sopi minulle.

Kolmantena se, mistä kaikkialta pyörällä pääsi; siihen liittyy ajamisen tunnokkuus ja pyörän käsiteltävyys. Sekä tietysti renkaitten pito, joka varsinkin hiekka- ja sorateillä, jotka ovat tutumpi ympäristö, veti suupieliä messingille.

Kytkimen ja kaasun käyttö olivat sitten kovasti outoja sikäli, että normi siviilipyörässä kaasu toimii yleensä pehmeämmin, nyt varsinkin pienillä vaihteilla tuntui, että mikroskooppinenkin ranneliike aiheutti äkkijyrkän reaktion koneessa. Ja kytkimellä taas tasataan maastossa kulkua - pidetään veto vakaana vaikeissa paikoissa.

Ummikolle suurin epävarmuuden aihe pyörällä kunnolliseen pöpelikköön menossa on se, missä pyörän rajat ovat. Sitähän ei asiaa osaamattomana pysty mitenkään arvioimaan etukäteen. Tarkoitan tässä sitä, että mistä sillä pystyy ajamaan, millaista vauhtia, ja mitkä ovat riskit? Millaisten kivien tai kuoppien yli pääsee konetta tai itseään kolhimatta, miten syvässä vedessä pyörä kulkee? Koska näitä ja kaatumisen tms. rajoja ei pysty arvioimaan, ajo on ylivarovaista, mikä aiheuttaa siten tietysti omat ongelmansa.

Asento, asento ja asento

Kävimme Joonaksen kanssa myös läpi ajoasentoa sekä seisten että istualtaan ajaessa. "Munat tankkiin" komento on selkä ohje istuma-asennossa ajoon. Eli painoa mahdollisimman paljon etupyörälle.

Seisaalta-ajon asento taas on paljon vaikeampi. Jalat vähän koukkuun ja takapuolta taaksenpäin. Kuulostaa helpolta, mutta ei välttämättä ole sitä, tai ei ainakaan minulle ollut.

Ensinnäkin oma mielikuvani itsestäni seisoma-asennossani oli varmaankin väärä, mikä vei etureidet nopeasti maitohapoille. Sinänsähän seisaalta-ajaminen alkaa nopeasti tuntumaan vähänkään hankalammassa maastossa nopeasti helpommalta ja turvallisemmalta kuin istualtaan ajaminen, mutta kun seisomakunto loppuu, niin se loppuu, ja silloin on pakko välillä istua edes pienikin hetki, vaikka siinä ei sinänsä järkeä olisikaan.

Istuma-asento kun on tuttu katupyörästäkin, ja varsinkin Kotarilla, jolla on helppo ottaa avara ajoasento, pystyy ajamaan kädet rentona maastosta riippumatta. Samaa ei voi sanoa huonosta seisoma-asennosta, jonka suurimmaksi ongelmaksi koin puuttuvan rentouden ja liikkeen hallinnan.

Kauhua suvipäivässä

Seuraavaksi olikin vuorossa noin tunnin setti ajamista pitkin ennalta määriteltyjä reittejä. Minusta tuntui, että tarjolla oli lähinnä äärimmäisen hankalaa maastoa, ammattilaisista todennäköisesti aloittelijoiden sunnuntaireitti.

Pomput, röykyt ja mutakot sekä kivikot tuntuivat tietysti haastavilta ja raskailta, sora- ja hiekkaväyliä olisin taas voinut ajaa tuntikausia. Mutta opettelemaanhan tänne oli tultu.

Usko oli varsinkin alkuun pettää moneen kertaan, mutta kun kerran Joonas sujautti menemään kevyen ja reippaan näköisesti minun silmiini ylittämättömän näköisistä paikoista, niin pakkohan sitä oli yrittää, vaikka housunpuntti tuntuikin väpättävän näkyvästi.

Onneksi eka tunti oli ohi, ja saavuimme Tolosen Pirtille lounastamaan - ja minä palautumaan. Onneksi jo aiemmin paikalle tulleista edes joku toinenkin näytti olevan hikinen ja hieman uupunut, kuten minäkin. Otto, Ralf ja Joonas taas olivat kadehdittavasti sen näköisiä, kuin olisivat juuri tulleet istumasta tietokoneen äärestä. Ei hikeä, ei väsymystä.

Säähän oli onneksi ollut melko kylmä. Noin kymmenen astetta, vettä taisi tulla vain vähän jos ollenkaan. Kuumuus olisi varmaan hyydyttänyt paljon nopeammin, sillä enduroa ajaessa tulee nopeasti lämmin, ainakin silloin, kun sitä ei osaa.

Lounaan jälkeen ajoa riitti vielä muutaman tunnin. Myös Jysky ehti mukaan, joten ajoin keskimmäisenä, ja kaksi kouluttajaa ruoti ajamistani. Palautetta siis riitti - aiheesta.

Katse, katse ja katse

– Minne katsot, kun ajat, kyseli Jysky, kun ilmeisesti olin katsellut aivan liian usein lähelle nenäni eteen ja kauhistellut ylittämättömän näköisiä maastokohtia.

– Siirrä katse eteenpäin, riittävän kauas, niin ajaminen helpottuu huomattavasti. Silloin annat pyörälle oikean suunnan ja pyörä vie sinut yskimättä sinne, minne olet menossa. Kun katsot lähelle, pyörä kulkee epämääräisesti, Jysky painotti.

– Ja kun vähän opit, niin pyri pyyhkimään katseella kulkusuuntaa, niin näet sekä esteet että suuntaat katseen samalla riittävän kauas, kehotti Joonas.

Iltapäivän ajo tuntui (fyysisen kunnon puolesta) jatkuvan loputtomiin, mutta oli tavattoman hienoa ja palkitsevaa. Taisin kaatua vain kerran, mikä lähinnä kertonee turhasta varovaisuudesta eikä ajotaidosta.

Sen sijaan palkintoja kertyi loputtomasti hienoista maisemista nähtyyn kotkaan ja lukemattomien erilaisten pienien ylitysten ja reittien ajon sekä niistä kustakin selviämisen aikaansaamaan mielihyvään.

Toinen ajopäivä

Toisena ajopäivänä eli lauantaina satoi käytännössä miltei koko ajan ja oli kylmempää kuin perjantaina. Eipä se silti menoa haitannut.

Luvassa oli ajomatka samalle tunturille, jolla Jysky oli perjantaina viivähtänyt, tiedossa oli siis periaatteessa hienoja maisemia.

Ennen matkaan lähtöä kävimme vielä Jyrin kanssa pystyssäajoasentoa läpi, koska oletin, että se oli minulla jotenkin virheellinen.

Todennäköisesti olin ajanut jalat liikaa koukussa ja liian edessä. Pyrin korjaamaan asentoa, mutta etureidet vinkuivat silti heti lähdössä, kiitos edellisen päivän virheellisen ajon. Väärä ajoasento aiheuttaa muitakin seurauksia kuin vain huonomman pyörän hallinnan. Kun homma ei ole kunnolla kontrollissa ja asento koottu sekä rento, joutuu jännittämään joko jalkojen tai käsien lihaksia pyörän kyydissä pysyäkseen, ja silloin tietenkin väsyy nopeammin.

– Kun lajikuntoa ja osaamista on riittävästi, niin ajaminen muuttuu paljon kevyemmäksi, lohduttivat toisena ajopäivänä mukana olleet Ralf Molander ja Jysky.

Tunturille pääseminen osoittautui raskaammaksi kuin olin kuvitellut, väsymys toi lisää uskonpuutetta, ja märkä keli teki oman osuutensa.

Laelle pääseminen oli kuitenkin todella hieno hetki, vaikka sumu ja vesisade söivätkin näkyvyyden. Kaiken kruunasi tyynelläkin suhiseva mänty, jolla on oma tarinansa kerrottavana.

Paluumatkalle lähdimme jyrkkää kurua pitkin. Sen laskeminen oli siihen astisen endurourani tähtihetki. En vain tajunnut, että alas voi tulla nopeastikin. Nautin vain hienoista maisemista ja laskun hauskuudesta.

Ajomatkaa riittikin sitten vielä mukavasti. Kaikkiaan matkaa päivälle tuli 35 kilometriä, mikä oli todella pitkälti meikäläisen ajo-osaamisella ja -kunnolla keli huomioon ottaen.

Kaaduin kerran kunnolla kyljelleni lutakkoon ja onnistuin törmäämään suon ylityksessä sen ainoaan mäntyyn - viimemainittu liiallisen varovaisuuden ansiosta, mutta ei mitään sen pahempaa loputtomia henkisiä mustelmia lukuunottamatta.

"Perkele, katsetta kauemmas!"

Vaikka sitä tuli tehtyä toisenakin päivänä varmasti kaikki samat virheet kuin ensimmäisenäkin (ehkä myös tukku jotain uusia, joita en osannut nimetä?), niin oli todella hienoa huomata, että paljon tuli opittuakin.

Kuin huomaamatta väylät, joita vielä eilen oli pitänyt vaikeina, olivatkin nyt jo jolleivat suorastaan helppoja, niin helpompia, ja varsinkin haastavampien kivikko- ja savikkolutakkojen parista suorastaan odotti pääsyä normikivikkoihin.

Lisäksi kun sekä Jyri, Joonas että Ralf muistivat muistuttaa katseen merkityksestä jatkuvasti, niin vähitellen erityisesti niissä tilanteissa, joissa taas usko oli pettää, mieliala muuttui: "perkele, nyt katsetta kauemmas"! Ja matka jatkui, koska pyörä kuljetti juuri sinne, mihin olin menossakin, nöyrästi ja yskimättä, kuten oli luvattu.

Edellisenä päivänä oli aiheutunut ongelmatilanteita liian pienellä vaihteella ajamisesta ja siitä, etten osannut kytkintä luistattamalla pehmentää menoa. Siihenkin alkoi toisena päivänä löytyä lääkettä, ja meno muuttui sujuvammaksi ainakin omasta mielestäni.

Perjantaina tuli aina sinkoiltua välillä mihin sattuu, kun pyörä lähti kuljettamaan miestä, lauantaina ne hetket olivat paljon harvinaisempia.

Toisena päivänä allani oli edellisvuoden pienempi malli, 250-kuutioinen nelari-KTM, jonka alusta oli kovempi, mutta joka myös kuljetti maastossa ja soralla kuin unelma.

Kiitos hyvän opetuksen

Ettei pääasia jäisi unhoon, niin sydämellinen kiitos sekä Jyri Tengmanille, Joonas Aikiolle että Ralf Molanderille kärsivällisyydestä ja laadukkaasta opetuksesta. Mieleen jäi tukku unohtumattomia elämyksiä reitiltä sekä sen ulkopuolelta. Sekä toivottavasti myös rippunen ajotaitoa.

Mikäli enduro- tai adventureajaminen kiinnostaa, voin suositella lämpimästi MotoJyskyn koulutuksia, kuten niin moni muukin. Ensi vuonna ehkä taas tavataan ISNE:ssä, jos sinäkin osallistut.

MotoJyskystä ja ISNE-ajotapahtumasta lisää myös heidän kotisivuillaan täällä.

MotoJyskyllä on tätä kirjoitettaessa vielä vapaana tänä syksynä Saariselällä paikkoja 12.-14.8., 19.-21.8. ja 11.-12.9. sekä 13. ja 14.9. Lisätietoja Six Nights Enduron Facebook-sivulta täältä.

Etiikka, moraali ja etiikka

"Voiko enduropyörällä ajaa missä päin Lappia tahansa", ja "miten tuo on mahdollista" kysymys nousee helposti mieleen, kun aletaan puhua International Six Nights Endurosta.

Lyhyt vastaus on, että ei todellakaan voi. Vähän pidempi vastaus sisältää tiedon siitä, että MotoJyskyn luvat Saariselällä ovat voimassa vain määräaikana, ja jokaiselta maa- ja tiealueen omistajalta, olipa tämä yksityinen henkilö, paliskunta tai Metsähallitus, pitää olla lupa jokaiselle käytetylle ajometrille.

Käyttöluvat haetaan vuosittain, ja mukana hakemuksissa ovat tarkat gpx-tiedostot ja kartat käytetyistä reiteistä.

Reittien käyttöä myös valvotaan tarkasti, joten niitä noudatetaan tinkimättömästi. Kaikesta tekemisestä ja sen tasosta sekä etiikasta välittyy se, että MotoJysky pyrkii järjestämään pitkäjänteisesti ISNE:jä jatkossakin. Tinkimättömästä tekemisestä on tullut myös myönteistä palautetta poroisänniltä.

Kuten Jysky sen sanoo: "Kunnioitan suuresti heidän näkemystään asiasta, ja ymmärrän sen, että mikä meidän mielestämme on kivaa, ei kaikkien mielestä sitä ole, ja se on luonnollisesti otettava huomioon".

Aiheesta aiemmin: Tolosen Pirtti Inarissa: pitopalvelua ja luonnonhoitoja tilauksesta