Tämä kesä on ollut kylmä, sateinen ja tuulinen, ainakin moottoripyöräilijän mielestä. Ilmatieteen laitoksella saattaa olla asiaan jotain lieventäviä tilastollisia näkemyksiä, kuten se, että 1867 ja 68 oli paljon kylmempää ja kolmannes suomalaisista kuoli nälkään ja siitä seuranneihin tauteihin. Voi olla, mutta tässä päivässä elävässä se herättää korkeintaan pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa. Tuntemusta sääoloista se ei muuta miksikään.
Joka tapauksessa vaimoni oli kesän kylmyydestä huolimatta saanut ajettua Jammunsa takakumin siihen kuntoon, että vein sen vaihdettavaksi pari kilometriä kotoamme sijaitsevaan rengasliikeeseen, jossa on aina tehty huolellista työtä ja vielä edulliseen hintaan. Kuten tässäkin tapauksessa: rengas oli tasapainotettu ja pooritkin luvattiin rasvata juuri niin kuin pitääkin ja renkaan paineet olivat vaihdon jälkeen kohdallaan.
Myös sisärengas oli vaihdettu, koska oli näyttänyt hiutuneelta. Hyvä. Juuri sellaista ennaltaehkäisevää työtä kuin huolto parhaillaan on. Ja mikäli epäilyttää, että kauppias oli vain halunnut lisää liikevaihtoa, uskallan esittää poikkeavan mielipiteen, sillä olin vain viikko-pari aiemmin käynyt täyttämässä kyseisen takarenkaan, kun se vaikutti ajossa vajaalta, lierusi jne. Jos rengas ei nyt varsinaisesti vuotanutkaan, niin se suoti ilmaa enemmän ulos kuin oli kohtuullista.
Maksoin ilomielin uudesta renkaasta aiheutuneet kulut, puin kypärän päähäni ja lähdin ajamaan. Vaimoni piskuinen Yamaha on mukava ja näppärä käsiteltävä kaarteissa, ja mieleni oli tietenkin iloinen tuliterästä takarenkaasta. Lähdin siis ajamaan reippaalla otteella parin kilometrin päässä sijaitsevaa kotia kohti.
Selvennykseksi vielä, että en suinkaan ajanut ylinopeutta, kanttasin vain kaarteisiin ja risteyksiin niin paljon kuin hyvältä tuntui, eli aika paljon.
Jokainen enemmän moottoripyörällä ajanut ja riittävän monta renkaanvaihtoa tehnyt moottoripyöräilijä tietää jo, missä riski on, ja mitä tulee tapahtumaan. Kerrotaan nyt kuitenkin kaikille muillekin, ettei asia jää epäselväksi. Ehkä tästä on jotain opittavaa jollekin?
Ensimmäinen risteys on ympyrä ja kanttasin menemään ensimmäisestä liittymästä oikealle. Kaikki meni hyvin, ja polvi maassa ajaminen tuntui todella hyvältä. Itse asiassa minulla oli tunne, etten vielä koskaan ollut ajanut kaarretta näin hyvin. Siitäkös intoni vain kasvoi.
Toinen risteys reitilläni on jyrkempi T-risteys, johon tulin kunnollinen hybris päällä ja kas kummaa, entistä "hienommin" kantaten.
Harmi vain, että pyörän takarengas ei osannut arvostaa kykyäni kallistaa kuten Rossi tai pari, vaan päätyi toisenlaiseen ratkaisuun. Se lähti luisumaan, ja siten koko pyörä kaatui tai luisui kyljelleen, miten vain.
Ainoa mitä ehdin, oli koko ajan seurata tilannetta, mihin luisu päätyy, tuleeko takaa, edestä autoja - ei tule liian lähellä. Sitten kun liukuminen pysähtyi, nopeasti ylös. Sekä mies että pyörä olivat pystyssä ennätysvauhdissa ja katkennut jarrukahvakin oli jo kerätty mukaan siinä vaiheessa.
Koska tällaiset tilanteet ovat koulutustilaisuuksia ihmisen ylenmääräistä ylpistymistä vastaan, niin kohdalle sattui tietenkin kävelysauvoille kyytiä antamassa ollut naishenkilö joka esitti klassiset kysymykset kuten "miten kävi, miten pyörän kävi"? Sekä sitten sen pahimman: "Miten tuollaisessa risteyksessä voi kaatua, kun tie on kuiva?"
Jokainen moottoripyöräilijä tietää, kuten minäkin, että tuliterä takarengas on liukas. Jopa liukkaampi kuin se vanha, vaikka se olisi ollut jo sidoksilla asti. Uudessa renkaassa on öljyä, vahaa tai ties mitä mönjää, joka tekee siitä hengenvaarallisen, jollei sitä tiedosta. Yleensä kannattaa ajaa rauhallisesti ja rengasta liioitellusti varoen vähintään 200-300 kilometriä, että kaikki turha kuluu pois, ja tuore, pitävä kumipinta tulee esille.
Kun tähän vielä lisätään kylmä keli, niin menettihän se rengas tietenkin pitonsa. Sen pitikin lähteä tuolla kallistuksella ja noissa olosuhteissa.
Jos jossain olisi vielä ollut jotain turhaa ylpeyttä jäljellä, niin olisihan se tietysti saanut kolauksen, mutta kun sellaista ei enää etsimisestä huolimatta löytynyt, niin olin lähinnä iloinen siitä, ettei käynyt pahemmin.
Ainesosat siihenkin nimittäin olisivat olleet olemassa. Vähän lähempänä se takana-ajanut tai vastaantuleva auto, vähän enemmän luisumista vastaantulevan kaistalle, niin seuraukset olisivat olleet paljon vakavammat.
Tai jos olisin matkaan lähtiessäni, kuten vähältä piti, laittanut päälleni (mp-)nahkarotsin ja gore-farkut ilman suojia, sen sijaan että laitoin hyvän, kunnollisen ajopuvun kaikkine suojineen jne., niin kolhut olisivat joka tapauksessa olleet pahemmat.
Nyt selvisin ilman mitään kaatumisen merkkejä varusteissa tai miehessä. Varovaisuutta löytyy varmasti taas jatkossa entistäkin enemmän.
Mikä onnettomuuteen sitten alunperin oli syynä? Yksinkertaisesti se, että hyvänolontunteeni peitti alleen tietoisuuden siitä, että nyt ollaan moottoripyörällä matkassa, ja että on oltava hereillä ja kaikkien mahdollisten riskien osalta on tehtävä analyysiä koko ajan, kuten normaalisti teen.
Ehkä myös se, että kotiin oli niin lyhyt matka, ja nopeudet maksimissaan 40-50 km/h saivat tuntemaan huolettomuutta?
Normaalisti, kun pyörääni on vaihdettu rengas tai renkaat, olen aina merkannut ylös ajetun kilometrimäärän. Tämä sen vuoksi, että olen sitten muutaman sadan kilometrin kuluttua tiennyt voivani ryhtyä ajamaan "normaalisti", kun kaikki suoja-aineet renkaista ovat kuluneet käytössä pois.
Pahoittelut joka tapauksesa vaimolleni siitä, että hänelle tuli pakollinen tauko ajamiseen, kun jarrukahva katkesi. Ja siitä, että Jammun pakoputken päähän tuli skraapuja. Uusi kahva on jo kuitenkin tilattu. Toivottavasti se ehtii tulla ennen kuin tämä juuri alkanut intiaanikesä täysin loppuu!
Ottakaamme kaikki tämä opiksemme.
Terveisin
Erkki Mäki
Päätoimittaja
Motouutiset.fi
P.S. Kerrottakoon, että olen edelleen sisäruokinnassa ja lohdutukseksi lupauduin viemään vaimoni tänään komean kelin kunniaksi ulos syömään moottoripyörälläni.